|
|
27.7.2005 Olli soittaa ja sanoo, että tiistaina lähdetään, ja tytöt tulevat mukaan. Jaa, no niin kai sitten. Vähän arveluttaa; kuka ne ruokkii ja huoltaa, miten ne viihtyvät, entä jos sataa ja on kylmä? Ja ennen kaikkea: kun Ollilta kasvatuskeinot loppuvat, pitääkö minun ryhtyvän lastenhoitohommiin, jotka olen armeliaasti saanut unohtaa jo pari vuosikymmentä sitten? Terve järki varoittaa kuitenkin tuomasta mitään varaumia esille puhelinkeskustelussa. Ja Tiinan ja Marjan kulkurihistorian tuntien voi olla, että ainoa asia, josta minun on syytä huolehtia, on, etten itse joudu kaikkien kolmen huollettavaksi. Katsotaan. Ajelen edellisenä iltana Ollille ja Seijalle. Olli tulee pihalle vastaan ja viisaa ajamaan pyörän talliin. Vaihdan saman tien ajokamppeet siviileihin. Soitan kotiin sillä aikaa kun Olli tekee Guzzille tavanomaisen silmämääräisen katsastuksen. Tällä kertaa "tuokin näyttää olevan löysällä" -kommenttien sijasta kyytiläisen paikalle siirtämäni takalaukku saa katsastajan varauksettomat kehut tyyliin "tuo voi periaatteessa toimiakin". Menemme sisään; syömme, saunomme, tupakoimme, istuskelemme kuistilla ja maistelemme vähän miestä väkevämpää - Olli olutta. Ilta on tyyni ja rauhallinen. Tänne on aina mukava tulla. Suosittelen sydämellisesti muillekin. Herään aamulla ensimmäisenä hyvin nukutun yön jälkeen. Tai oikeastaan toisena - Seija on lähtenyt töihinsä jo aika päiviä sitten. Aloitan aamutoimet polttelemalla piipullisen ulkosalla. Naapurissa, muutaman talon päässä, kaksi poroa pistelee poskeensa aamupalaa kukkapenkistä. Pitäisiköhän ne mennä hätistämään pois? Kadulla näkyy joku menevän postilaatikolleen. Vetäydyn autotallin nurkan taakse piiloon ja siirrän vastuun hänelle. Minä en sitten ole nähnyt mitään - city-poromies itsekin. Omertan laki vain voimaan Saariselällekin! Ja mistäpä sen tietää, miten tarpeellisia hortensioiden hivenaineet porolle ovat! Muiden vielä pakkaillessa kiirehdin tien päälle; tankata täytyy, ja haluan ottaa kuvan vanhasta Jäämerentien pohjasta - en Magneettimäestä, sillä sieltä minulla kuvia jo on, vaan likempää Ivaloa. Tienreikä löytyy helposti, ei tarvitse nykyiseltä tieltä kuin ojan yli hypätä. Tuosta sitä on huruutettu kahakäteen Petsamon ja Rovaniemen väliä. Suomen ainoa täyspainoisesti toimiva satama välirauhan aikana (13.3.1940 - 25.6.1941) oli Petsamon Liinahamari, josta tuli sekä Suomen että Ruotsin huollon henkireikä "vapaaseen maailmaan" eli Saksan ja Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolelle. Ensimmäinen laiva Liinahamarin satamaan tuli 14.4.1940. Tavarakuljetusten organisointi annettiin 8.5.1940 perustetulle Oy Pohjolan Liikenne Ab:lle, jonka toimitusjohtajana toimi kenraali Paavo Talvela. Petsamon liikenteenä tunnettu kuljetusurakka jatkui huhtikuusta 1940 kesäkuuhun 1941. Tänä aikana kuljetuksiin oli kiinnitettynä yhteensä 1500 kuorma-autoa, joista Oy Pohjolan Liikenne Ab:n omia oli noin 500, yksityisten yritysten noin 600 ja ruotsalaisten noin 400. Ajajia, ahtaajia, huolitsijoita sekä tienrakentajia ja kunnossapitäjiä kuljetukset työllistivät enimmillään noin 10 000.
Olli kurvaa paikalle, huutaa ja osoittelee kädellään. En saa mitään selvää, mutta nyökyttelen ymmärtämisen merkiksi. Niin on aina fiksumpaa. Olli pyöräyttää Guzzinsa takaisin tulosuuntaan. Siltä varmasti unohtui jotain - tyttöjen salmiakkikossut? Istun penkalle odottamaan ja panen tupakaksi. Pahakos kiire tässä. Rinteessä pari metsuria raivailee taimikkoa. Eivät taida olla griinpiissin miehiä nämä. Kysyminenkään tuskin kannattaa. Kiihtyvät vielä sen verran, että huitaisevat raivaussahoillaan meikäläiseltä koivet poikki kuin pyykkiseipään, vaikka kuinka heidän kanssaan asioista samaa mieltä olisinkin. Täällä sitä ovat taas Nellimön kyläläiset saaneet vuoden verran käpristellä Greenpeacen ja muutaman saamelaiskellokkaan yhteisen epäpyhän allianssin terrorisoimina. Tarvitaanko Suomen kaltaisessa maassa todella niin vahva vähemmistösuoja, että sen turvin kolme poromiestä voi muutaman kisuransa parhaisiin laidunmaihin vedoten estää talousmetsähakkuut ja samalla ajaa kymmenet metsuriperheet työttömyyteen ja taloudelliseen ahdinkoon? Toisaalta sääliksikin kolmikkoa käy; tuskin tajusivat keiden talutusnuoraan päänsä työnsivät. Tosi asiassa Greenpeace pitkät paskat haistattaa vähemmistöille ja heidän oikeuksilleen. Riidan lietsottuaan ja saatuaan asialleen mielestään tarpeeksi julkisuutta tiedotusvälineissä järjestö vetäytyy hämäriin koloihinsa jättäen kyläläiset selvittelemään välinsä omin nokkinensa. Greenpeacen mielessä on vain ja ainoastaan raha. Heidän intressissään on saada puutavarakauppaan oma sertifikaattinsa, jolla sitten rahastaa ja kiristää metsäyhtiöitä. Ja luonnonsuojelun valekaavussa tarkoitus toki pyhittää keinot. Vaan saamelaiskäräjien rooli tässä kaplakassa vasta kummalliselta näyttää. Miten se voi nokkamiehensä välityksellä asettua kiistassa vähemmistön tukijaksi, varsinkin kun enemmistön joukossakin on saamelaisia? Vai onko jotkut saamelaiset otollisempia ns. yhteisten asioiden ajamisessa kuin toiset? Mene, tiedä. Melko lokoisalta hommalta tuo vähemmistöetujen ajaminen kyllä näyttää. Kovin usein tämän saamelaiskäräjien herra sagajodiheaddjin voi tv-uutisissa nähdä; milloin presidentin, milloin maaherran vieressä etupenkissä köllöttelemässä, peukaloita vatsansa päällä pyörittelemässä ja ruokatauolla etelän herkkuja mussuttelemassa. Asiat ovat varmasti enemmän kuin vain jotenkin tolallaan. Kiistan molemmat osapuolet ovat vedonneet Euroopan ihmisoikeuskomissioon asiansa puolesta. Voi olla, että päätökset jonkin aikaa viipyvät. Sillä aikaa metsävastaava griinpiissi saa jupista puutaheinäänsä tv:n prime timessa illasta toiseen. Samoin saa saamelaispäällysmies jakaa "kaikki meille heti" -filosofiaansa. Mihin hän säpikkäällään tallaa, se maa julistetaan saamelaisten ikiaikaiseksi nautinta-alueeksi, ja paikalle sattuneet töllistelijät tuomitaan alkuperäiskansan oikeuksien loukkaamisaikomuksista vapausrangaistuksiin - ensikertalaiset toki vain ehdollisiin. Vähän kyynistelyksi menee tämä odottelu. Jospa kävisin kysäisemässä raivureilta, pitääkö paikkansa, että kotikuntansa alueella inarilaiset saavat ajaa moottoriajoneuvolla kännipäissään - siis Hiacella toki ainoastaan. Olli viipottaa takaisin, lompsa oli jäänyt. Sanon, että olisihan minulla ollut. Olli epäilee, etten kuullut hänen ohjettaan ajaa odottelemaan Kaamasen Kievariin, eikä jäädä notkumaan tänne autiolle levikkeelle. Kiistän väitteen tiukasti: kuulin kyllä, mutta en vain halunnut totella. Ukonjärvellä aloitan maisemamatkailun. Pitääpä muistaa kysyä, onko järvessä Papinpaskomasaari, kuten Erno Paasilinna kirjassaan väittää. Nimi on sen verran kuvaileva, että varmasti siihen tarinakin liittyy. Pikku paussi Karhunpesäkiven viereisellä parkkipaikalla. Ei tiedä Olli papeista eikä paskomista mutta nuorista kyllä. Inarinjärvessä nimittäin on "nuora" -loppuisia paikannimiä, esimerkiksi Mahlattinuora ja Kaikunuora. Minkään naruttamisen kanssa asialla ei kuulemma ole tekemistä. Nuora on pitkä, kapea, salmen tapainen vesistöpätkä. No, tulipa sekin selväksi. Raimo O. Kojo ("Inarijärvi - mystinen Saamenmeri") mainitsee järven saarten ja luotojen lukumääräksi 2500 -3500. Kojo tuntee myös saarten historiaa: Tunnetuin Saamenmeren saarista on peninkulman päässä kirkolta koilliseen kohoava Ukko. Tuo omituinen, jo mantereelle hyvin erottuva teräväkärkinen kyhmy keskellä Ukonselkää, on muinainen palvontapaikka, suurseita. Parinsadan metrin pituinen ja vajaat sata metriä leveä saari on yhtä vuorta, ja sen jyrkkä laki nousee 30 metriä vedenpinnan yläpuolelle. Ukolla on uhrikolo, johon saamenkansa aikanaan toi uhrilahjoja lepyttääkseen väkeviä luonnonhenkiä. Ukon lakikyömyltä aukeaa näkymä kauas Inarille; lähivesillä kiinnittävät katseen Hautuumaasaaret. Vanha Hautuumaasaari on 1700-luvulla käytetty vainajain kätköpaikka. Noista ajoista kertovat nyt vain painanteet ja maaston yleinen epätasaisuus. Vuonna 1793 vihittiin uudeksi hautuumaaksi Ukon läheltä Hiekkasaari, jonne viimeinen vainaja on peitetty 1904. Villi erämaa pakotti hautaamaan ruumiit saareen, koska pedot olisivat kaivaneet ne ylös mantereen kalmistoista. Täysin rauhassa eivät luut saaneet maatua saarissakaan: sotien jälkeiset turistilaumat keräsivät matkamuistoikseen pääkalloja ja muita luita aina kun myrskyt olivat repineet hiekkamaata hajalle. Nyt maihinnousu on kielletty. Ajelen Ollin perässä. Näyttää siltä, ettei Siidaan tällä kertaa poiketa. Pysäytän kuitenkin pihalle vetämään savut. Ennen Kaamasta osun maailman parhaalle tietyöpätkälle. Päällyste on kuorittu fiksusti pois, pinta tasoitettu ja kovetettu ilmeisesti suolaamalla ja kastelemalla. Irtokiviä ei ole lainkaan. Ja nopeutta näillä kulmilla saa perinteisesti pitää tarpeen mukaan. Enemmän tällaista, kiitos! Olli on jo kievarin pihassa ja pahan kerran tohkeissaan. Manaa TVL:n alimpaan helvettiin. Tuollaisille tienpätkille ei missään tapauksessa saisi laittaa tietyömerkkejä. Tietyöalueella pitää olla kasapäin rompoolisoraa, teräviä kivenmurikoita, upottavaa hiekkaa, tietyökoneita, lapioihinsa nojailevia äijiä ja palkallista päällysmiehistöä. Tilanne on jotenkin tuttu. Muistaakseni siitä, mikä on hyvä ja mikä huono tie, on keskusteltu aikaisemminkin. Kehotan Ollia kiinnittämään katseensa tiettyyn pisteeseen horisontissa ja hengittämään hetken syvään. Sitten mennään kievarin pöytään kahville. Menee toinenkin kupillinen yrittäessäni vakuuttaa hänelle, kuinka oikeassa minä olen. Ja yhtä laihoin tuloksin kuin aina aiemminkin. Tiina ja Marja kiikuttelevat keinussa kaikessa rauhassa. Tässähän alkaa olla matkanteon tuntua! Kahvitellessamme pihaan on parkkeerannut joukko norjalaisia motoristeja. Pihan perällä seisoo Eskelisen koneporo. Nyökkään norskeille, muuta jutustelua ei synny. Tie kohoaa pikku hiljaa, ja maisemat avartuvat. Ajoura on rakennettu vasta 1960-luvun loppupuolella. Lihavakalajärvien paikkeilla näkyy Ailigas-tunturi lännen horisontissa. Otan muutaman kuvan; ensin zoomilla, sitten ilman. Lopputulos ei tyydytä, ja deletoin otokset. Yksi kuva jää kuitenkin vahingossa kortille. Mietin Utsjokea numeroina: pinta-alaa kunnalla on vajaat 5500 neliökilometriä ja asukkaita jotain puoli toista tuhatta. Eli 3,5 neliökilometriä tilaa yhtä asukasta kohti. Ei täällä joka päivä naapuria tervehtiä tarvitse, jos ei niin halua. Ennen sotia kunta oli käytännössä kokonaan saamelaisten asuttama, nyt lannan väkeä on yksi kolmannes.
Tavoitan Ollin ja tyttäret parkkipaikalta, josta lähtee vaellusreitti Kevon kanjonin kautta kohti Karigasniemeä. Ajelemme Utsjoelle syömään. Ruokapaikan nimi on Hotel Luossajohka. Eteisaulassa vilkaisen iltapäivälehtien lööpit. Mitään uutta skandaalia ei näy olevan kehitteillä. Mutta seinään kiinnitetty vanhemman numeron lööppisivu osoittaa, että noissa vanhemmissakin on vielä puntarointavaa: Eduskunnan toinen varapuhemies on lähetellyt entisille missikandidaateille sen verran rasvaisia tekstareita, että nämä kaiken kokeneet salarakkaat ovat tukka putkella painatelleet iltapäivälehtien toimituksiin kipeitä tuntojaan purkamaan. Olympiakomitean puheenjohtajan ominaisuudessa tämä tekstinikkari on lehden mukaan lupaillut olympialaisiin liittyviä edustustöitä. Syvähaastattelussa haastateltavan pitäisi hetkeksi vain pyllähtää selälleen, ja työpaikan saanti olisi sillä taattu. Lehtien mukaan muut viestit ovat olleet vain tavanomaista ja arkipäiväistä alapään elimien nimityksiin liittyvää semantiikkaa. Jo on aikoihin eletty! Eikö poliitikoilla nykyään ole enää minkäänlaista yksityisyyden suojaa heidän harjoittaessaan kaikkien kansalaisten perusoikeuksiin kuuluvaa ihmissuhdeviestintää! Sillä, tapahtuuko viestintä tai vaikkapa vain osa siitä työaikana ja veronmaksajien kustantamalla viestitysvälineellä, ei voi olla asialle mitään merkitystä. Toisaalta, jos tähän jotain ongelmaa liittyisikin, se on täysin Kokoomuksen sisäinen asia. Erotiikan kentillä tämä valtakunnan vonkamies kärsii samasta vaivasta kuin kerran toisensa jälkeen Suomen Pankin johtotehtäviin hakiessaankin: pyrkyä on vaan ei nostetta. Kyllä nyt Kokoomuksen naisjärjestöjen olisi syytä koota rivinsä yhteisen asian puolesta: kodin, uskonnon ja isänmaan nimissä jonkun on pakko antaa puutteessa riutuvalle puoluetoverille - jos ei rakkaudesta niin edes säälistä! Se on tuo tekstareiden lähettely yhtä herkkää hommaa kuin kuivan pärekaton kulottaminen. Lohikeitto on kermaisen hyvää. Tiinan kanssa santsaamme suklaamoussea. Pihalla paikallisukko hakeutuu juttusille, ja taas esitetään osa näytelmästä "Sodanaikainen moottoripyörälähetti muistelee - osa 247". Olli kuuntelee harvinaisen kärsivällisesti, välillä jopa ynähtää jotain vastaukseksi. Arvioin ukkelin olevan seitsemissäkymmenissä. Kysyn, minä vuonna hän on syntynyt, kun nuorimmat jatkosotaan osallistuneet sotilaat olivat ikäluokkaa -25. Ei vastausta. Jos puoletkaan noista jutuista olisi tosia, se merkitsisi, että Suomen sodanaikainen armeija oli kooltaan Kiinan kansanarmeijaa vastaava. Eihän noissa vaareissa mitään pahaa oikeastaan ole; se vain tympii, että he pitävät motoristeja sen verran tyhminä, että niille voi valehdella mitä tahansa. Teen Ollille selväksi, että kun olen yksin liikkeellä, lähettejä on huomattavasti vähemmän. Olli kieltäytyy vetämästä asiasta johtopäätöksiä. Olli lähtee kauppaan hakemaan provianttia. Tytöt menevät muistilapuiksi mukaan. Odottelen, tupakoin ja tuijottelen Saamelaiskäräjien rakennuksen seinää. En ajattele oikeastaan yhtään mitään - en ainakaan mitään negatiivista. Välillä niinkin. Shoppailijat tulevat. Tytöt raahaavat muovikasseja, Olli kantaa kirjavan väristä pahvikoteloa. Olli kysyy, olisinko tarvinnut jotain. Vastaan kieltävästi. Minulla on vielä eilisiä leipiä ja hedelmiä laukussa. Vaimon laittamia. Suorimme sillan yli Norjan puolelle. Toisella puolen rajaa pysähdyn ottamaan kuvan sillasta ja jään heti jälkeen muista. Mutta näin tämän pitääkin mennä: välillä ajetaan tuntitolkulla omissa oloissa, joskus kokonainen päivä. Jossakin sitten taas nähdään, yöpaikassa viimeistään. Näin on aina ollut, näin on aina oleva. Häpeä niille, joiden täytyy tien päällä edellä ajavan persauksia haistella! Ei ole ensimmäinen kerta kun Pohjois-Norjassa yllätän itseni säälittelemästä paikallista elinolosuhteita. Millä nämä ihmiset täällä elävät? Miten he selviävät talven pakkasista ja kuukausien kaamoksesta? Taitaa olla, että olen vain lukenut hieman liikaa Erno Paasilinnan pohjoiskalotin elämästä kertovia kirjoja. Tosi asiassa täällä eletään ihan samoin kuin meillä Pohjanmaallakin, ellei jopa hieman leveämmin. Maantieteelliseen sijaintiin nähden maatilat vaikuttavat erinomaisen vaurailta: on isot navetat ja aiv-tornit, pihat niin täynnä volvoja ja johndeereja ettei jalansijaa. Ja mitä likemmäksi Jäämerta mennään, sen vauraammalta eläminen näyttää. Pakkasilla sitten lisätään vaatetta ja kaamoksessa napsautetaan valot päälle. Elementary, dear Watson! Vasalat, yksi iso ja kaksi pienempää, ovat pysähtyneet Alakönkäälle. Katselemme hetken, kuinka Tenon vedet huilaavat kohti Jäämerta. Alakönkäällä se Collanin Seppokin tapasi perhostella. Ja niistä reissuista Sepolla piisasi tarinaa:
Lähempänä Tanaa, Suomen puolella Tenoa, näkyy mittaritoukkien ruskeiksi kaluamia koivikoita. Vihreiden ja ruskeiden alueiden rajat on kuin viivoittimella vedetyt; ikäänkuin toukille olisi annettu tietyt palstat, että tuota myöten rouskuttelette. Tanassa osumme tanakasti rakennetulle parkkipaikalle. Alueen reunat on kivetty niin, että konsvärkki vaikuttaa linnoitukselta. Ehkä syystäkin: Toisen Maailmansodan loppukahinoissa puna-armeija eteni juuri Tenojoelle asti Norjan puolella. Eivät sitä enää ylittäneet, vaikka parkkipaikan linnoitusta tuskin silloin vielä olikaan. Tana ei juurikaan kauneudellaan hurmaa. Kylän keskustassa on pari kauppaa, bensa-asema ja epäilyttävästi lautatapulia muistuttava käräjätalo. Tankit täyteen ja äkkiä jatkamaan matkaa. Tenojoki numeroina: koko pituus 330km, josta Norjan ja Suomen rajajokena 256km. Tenojoen suusta avautuvan Tenovuonon pituus on 65km. Teno on molempien maiden tärkein lohijoki. Suurin pyydykseen tarttunut atlanninlohi painoi 36kg, pyydystetty vuonna 1929. Tie seuraa jokea, joka pilkahtelee näkyviin siellä täällä. Liekö syynä Suomen puolelta tullut painostus, vai norjalaisten kasvanut ympäristötietoisuus, mutta lohialtaat ovat kadonneet tyystin. Täällä on viimenkin ilmeisesti myönnetty, että karkuun päässeet kasvatuslohet villilohiin sekaantuessaan pilaavat joen koko lohikannan. Rustefjelbmassa päätie kääntyy länteen. Päätämme kuitenkin jatkaa suoraan niin pitkälle kuin tietä riittää, kartan mukaan Höyholmeniin saakka. Jonkin matkaa risteyksestä joen ja tien välissä avautuu valtava heinäniitty ja sen takana häämöttää suuria maatilarakennuksia. Lähemmäs ajettaessa käy ilmi, että kyseessä on Tanan maatalousoppilaitos. Suunnilleen 70. ja 71. leveyspiirin puolivälissä, yhtä pohjoisessa kuin Alaskan pohjoisin niemenkärki ja Novaja Zemlian eteläkärki! Tämä voidaan ilman muuta luokitella maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, tai tipauttaa vaikkapa Nebukadnessarin riippuvat puutarhat pois seitsemän parhaan joukosta ja sijoittaa koulu sen paikalle. Täytyy varmaankin perustaa toimikunta hyvän asian edistämiseksi. Langnesin jälkeen tie muuttuu saviseksi kärrypoluksi, mutta vielä siitä pääsee, joten ei muuta kuin eteenpäin. Tie loppuu, taidetaan olla perillä. Rinteeseen pusketulla kääntymispaikalla on pari autoakin, omistajia vain ei näy missään. Kävelemme rantaan. Sinne on pystytetty kivipaasi, joka osoittautuu kilometritolpaksi. Vesisaaresta tänne on matkaa 135km. Tuota tietoa minä juuri kaipasinkin. Ja siitä se aukeaa - Tenovuonon suu. Mielikuvitusleikki karttapallolla saa minut heti valtoihinsa. En malta olla kysymättä Olliltakaan, mihin päätyisi, jos tuosta lähtisi uimaan suoraan eteenpäin. No joo, totta kai vuonon pohjaan muutaman sadan metrin päässä. Mutta entä jos ei hukkuisi, osuisiko Huippuvuorille, vai pitäisikö kurssia Karhusaaren kohdilla kääntää? Vaan eipä lähde Olli tähän ajatusleikkiin mukaan - vakavamielinen mies. Yritän vielä selittää, että jos tuosta Nordkinnhalvöyan itärantaa pyyhkäisisi, niin aika tavalla oikealla kurssilla pitäisi olla. Mutta ei. Jään itsekin miettimään, miksi minä aina tähtäilen noita ulapoita uimisen näkövinkkelistä. Koskaan en kuvittele meneväni veneellä tai peräti laivalla. Taitaa kuitenkin olla viisaampi jättää tuo problematiikka tuomatta ainakin työpaikkalääkärin korviin. Peruu vielä jo kerran myöntämänsä terveen paperit. Istumme tupakoimaan, tytöt keräilevät vesirajasta näkinkenkiä ja simpukoita. Kohti kävelee pariskunta. Rouva selvästi yllyttää miestään tulemaan juttusillemme. Mitähän tämä nyt on? Sodanaikaiseksi moottoripyörälähetiksi mies on kovin nuori. Pitäisiköhän minun varoilta kysyä herran syntymäaikaa heti keskustelun aloitukseksi! Mutta kyse ei olekaan siitä, vaan maanmiehiksimme osoittautuva pariskunta on jotenkin ihmeen tavalla eksyksissä, tai ehkä pikemminkään eivät pysty tekemään päätöstä omassa asiassaan. Niin, että missähän me nyt oikein olemme? Mistähän täältä löytyy yöpaikka? Mihin meidän kannattaisi mennä? Vastailemme asiallisesti. Jokaisen vastauksen jälkeen mies miettii tovin ennen seuraavaa kysymystä. Käymme läpi oikeastaan koko Finnmarkin kaupungit, yöpymismahdollisuudet, nähtävyydet ja hintatason. Kysymyksissä toistuu sana "kannattaa". Ollin luonteenpiirteissä kärsivällisyys ei ehkä ole kaikkein hallitsevin ominaisuus. Nytkin silmät alkavat painua viiruiksi kun hän korostetun painokkaasti selittää, kuinka hankala on ottaa kantaa siihen, mikä jollekin kannattaa ja mikä ei. Siirryn hieman syrjemmälle - tässähän voi sanan säilä kohta heilahtaa kunnolla. Turha toivo, mies katsoo saaneensa haluamansa vastaukset ja vetäytyy autoonsa miettimään rouvan kanssa kannattavaa toimintastrategiaa. Mieleni tekisi kehua vuolaasti Ollin pitkäpinnaisuutta, mutta taidanpa jättää sen tuonnemmaksi. Iltamaltaiden nauttimisen oheen tästä saa oivan jutunaiheen. Rustefjelbmassa käännymme länteen. Finnmarkin näillä kulmilla paikannimistö on joko norjalaista tai saamelaista. Suomen- tai oikeammin kveeninkielistä nimistöä löytyy lähinnä Varangilta ja Porsangerilta sekä kauempaa lännestä Lyngeniltä. Finnmarkin alueella on asuttu noin 12000 - 13000 vuotta. Ensimmäiset asukkaat olivat komseja, joiden arvellaan tulleen jostakin Kuolan niemimaan suunnasta. Komsakulttuurista ei ole jäljellä juuri muuta kuin hajanaisia asutuksen pohjia Mortensnesissa Varangilla. Saamelaiset tulivat alueelle joskus Kristuksen syntymän tienoilla. Heidät sieltä ensimmäisenä tavoittanut veikko oli nimeltään Ottar. Laivakuntineen hän hoksasi saman tien alkaa verottaa saamelaisia. Sen jälkeen innokkaiksi veronkantomiehiksi ilmoittautuivat niin ruotsalaiset, karjalaiset, pirkkalaiset kuin kainulaisetkin - välillä vuoron perään, useimmiten yhtä aikaa. Norjalaisia asettui asumaan Finnmarkiin 1300-luvun alussa Vardön linnakkeen perustamisen yhteydessä. Ensimmäinen suomalaisten muuttoaalto osui 1700-luvulle ja toinen, suurempi, nälkävuosien aikaan 1800-luvun puolivälin tienoille. Saamelaisista annetaan usein kuva rauhan kansana, joiden kielestäkin puuttuu sotaa merkitsevä sana. On kuitenkin vaikea kuvitella jonkinlaisen pasifismigeenin olemassaoloa, joka geeni sitten periytyisi sukupolvelta toiselle. Eiköhän kuitenkin mahda olla niin, että entisajan saamelaiset olivat aikansa reaalipoliitikkoja. Suurvaltamyllerrysten pyörteissä pienen kansan oli yksinkertaisesti pakko vältellä konflikteja ja tarvittaessa taipua väistämättömän edessä. Saamelaisten annettiinkin olla syrjässä sotahommista melko pitkään. Suomen asevelvollisuuslaki ulotettiin koskemaan saamelaisia vasta 1900-luvun alkupuolella. Toisessa maailmansodassa heitä sitten taisteli Suomen ja Neuvostoliiton armeijoissa sekä Norjan vastarintajoukoissa. Melkoinen sekamelska sekin. Siirtyilen hissun kissun eteenpäin. Pysähtelen välillä ottamaan kuvia. Siellä täällä tunturien laeilla näkyy lunta. Tie on jatkuvaa vuoristorataa, pinnaltaan kuitenkin aivan kohtalaista. Stabbursbuktassa katselen hetken aikaa merelle lähtevää kalastusalusta. Olisipa kiva tietää, kuinka pitkä reissu pojilla on edessä. Vestertanassa pidän kunnon piiputtelutauon. Tien reunaa kävelee pari murkkuikäistä tyttöä. Molemmilla on kädessään trendikkäät Nouvelle-vesipullot. Mistä ihmeestä tämä suoltenpesukulttuuri on saanut alkunsa? Vai onko niin, että tämäkin on vain hetken huuma, joka väistyy, kun joku keksii tilalle jonkin toisen hullutuksen? Aivan kuten aikoinaan kävi hulavanteelle, jojolle ja Rubikin kuutiolle. Tämä veden kanssa tissuttelu ei ole pelkästään varhaisnuorison suosiossa. Myös opiskelijat, nimenomaan naiset, näyttävät raahaavan työpulloa mukanaan. Meillä koulussa harjoitustunti alkaa nykyään sillä, että harjoittelijaneitonen katsoo tunnin aluksi juomapullolleen taktisesti parhaan paikan - sellaisen, että pulloon ylettyy mahdollisimman helposti. Vasta sen jälkeen laitetaan oppitunnin muu rekvisiitta paikoilleen. Siinäpä se opetustuokio sitten mukavasti kuluukin tulevan opettajattaren kiskoessa pikkupaitaansa alas navan peitoksi ja lantiofarkkujaan ylös, ettei tussukka näy. Ja välillä otetaan pullosta hörpsyt, oppilaat omistaan. Kusella hyppäävien virta on katkeamaton. Suomalaisen kätilötaidon ansioksi on luettava se, että yhtään huonosti sidottua napaa en ole nähnyt. Parhaiden myyntimiesten sanotaan pystyvän myymään inuiteille jääkaappeja ja toimittamaan maksua vastaan Saharan etnisesti afrikkalaista alkuperää olevien lasten hiekkalaatikoihin hiekat. Mutta kyllä nämä vesikauppiaat ovat vielä oma kuningasluokkansa myyntimiesten joukossa. Siinä ammattitaitoa tarvitaan, että pohjoismaalaisetkin saadaan tarttumaan päiväkausia kaupan hyllyllä koljoontuneeseen muoviseen vesipulloon, vaikka raanasta tulee puhdasta ja raikasta juotavaa. Ja vielä maksamaan siitä suhteettoman hinnan. Tytöt kävelevät mäkeä alas ja pysähtelevät aina välillä ottamaan pikku siivut pulloistaan. Hellettäkään ei ole janoa nostattamassa. Toivottavasti lähin hyysikkä on tiedossa. On tämä maailmanmeno semmoista, jo vain, on on! Kolmikko on pysähdyksissä vuonon pohjukassa muutama kilometri Vestertanasta. Tiina ja Marja perkaavat taas vesijättömaata simpukoiden ja kotiloiden toivossa. Kumpikaan ei osoita pienintäkään merkkiä väsymyksestä. Taitaa olla itsellä syytä vähän skarpata. Alamme nousta Ilfjordfjelletille. Solissa kiemurteleva tie antaa valokuvien napsimiselle mahtavat puitteet. Pysähdymme ylängön korkeimmalle paikalle pusketulle levikkeelle. Kaivan kameran taskusta. Tiina ja Marja kapsahtavat sekunnissa poseeraukseen ja häipyvät heti kuvan oton jälkeen tutkimaan ympäristöä. Levikkeellä seisoo kaksi pientä asuntovaunua ja yksi koppi. Kopista voi päätellä, että rakentaja on tyytynyt niihin materiaaleihin, joita on sattunut olemaan käsillä. Kaikissa on rautaiset jalakset alla. Näiden täytyy olla pilkkikoppeja, jotka talvella vedetään moottorikelkan perässä järville. Keväästä saakka ne ilmeisesti ovat seisoneet tässä uutta talvea odottamassa. Kopperon ovi on haassa. Koputan ovelle ja avaan sen. Sisällä näyttää olevan täydellinen leirintävarustus makuupussia ja pissapottaa myöten. Täällä pohjoisessa ei nykyäänkään ovia lukita tämän kummallisemmin, eikä irtain tavara siltikään katoa. Suljen oven. Minulle jää hieman ilkeä maku siitä, että olen tunkeutunut jonkun ihmisen yksityisyyteen. Olli kertoo Norjan maastoliikennelain olevan huomattavasti Suomen lakia tiukemman. Kelkkareitistö on ainakin toistaiseksi huono, ja Finnmarkia ja Pohjois-Tromssaa lukuunottamatta ainoastaan viranomaiskelkkailu on sallittu. Suomen ympäristöministeriön webbisivuilta löytyy lyhyt Norjan maastoliikennelakia, lähinnä kelkkailua, käsittelevä luku: Norjassa moottorikäyttöistä ajoneuvoa voi lumipeitteen aikana käyttää välttämättömiin kuljetuksiin. Moottorikelkkasafareita ei sallita Finnmarkia ja Pohjois-Tromssaa lukuunottamatta, koska safarit eivät ole välttämätöntä ajoa eivätkä täytä vaatimusta “erityinen tarve”. Finnmarkissa ja Pohjois-Tromsassa on erityismääräykset virkistyskäyttöön varatuilla moottorikelkkailureiteillä. Perustettuja reittejä saavat käyttää myös matkanjärjestäjät ja matkailijat. Reittejä ei kuitenkaan voida perustaa kyseistä tarkoitusta varten. On tärkeää, että reitistö perustetaan siten, että välttämätön tarve matkailuelinkeinon yhteydessä voidaan hoitaa. Reittien käyttömaksua ei ole. Alamme lasketella alas kohti Ilfjordia, josta Olli on varannut mökin yöpymiseen. Nimettömän kylän aitauksessa on erotus meneillään. Vaikuttaa, että koko kylä on liikkeellä. Poroelo kiertää aidassa, toimeton väki aidan ulkopuolella - nuoriso mönkijöillä, mopoilla ja enduropyörillä. Mökki on norjalaiseksi hyvin varusteltu; ei mikään lautahökkeli, vaan höylähirrestä pykätty. Varustusta on tavanomaisen keittolevyn lisäksi jääkaappi ja mikroaaltouuni. Siistiäkin on. Puramme kamppeet mökkiin ja käymme taloksi. Tiina ja Marja porhaltavat saman tien tutkimaan leirintäaluetta. Olli huutaa tytöt takaisin. Syömme eväämme ja lähdemme alueen kuppilaan kahville. Huolta herättää Ollin hukkaan joutunut elättimäyräkoira. Marja heittää pikaposeerauksen jätskimainoksen kanssa. Isäntä on juuri sulkemassa kahvilaa. Kahvit ja jätskit kuitenkin järjestyvät. Saamme kehotuksen ottaa pootoorit ja sulkea ovi kun lähdemme. Täällä vielä luotetaan ihmiseen. Istumme pöytään. Kerron tuttavistani, jotka tapaavat käydä tällä alueella pilkkireissuilla keväisin. Ulos mennessämme panen merkille, että naapurihuoneessa pelataan vielä biljardia. Ilmeisesti pelimiehet ovat myös saaneet ohjeen sulkea ovi lähtiessään. Tenon suussa tapaamamme pariskunta kurvaa pihaan autollaan. Mies avaa ikkunan. En kuule, mitä hän sanoo ja menen lähemmäksi. Ei, tänne ei kannata jäädä yöksi. Kannattaa ajaa Lakselviin asti. Kyllä näin on! Tytöt alkavat laittaa itseään yöpuulle. Mäyräkoira löytyy hyvässä hapessa akantappajan tavarasäilöstä. Vilkaisemme, mitä leirintäalueella tapahtuu. Jokirannassa suomalaispoika piiskaa vettä pikku lipalla. Sanoo kalaa tulevan melko mukavasti. Seurailemme heittelyä vartin verran, saalista ei sinä aikana tule. Mökissä tytöt jo nukkuvat. Istumme alas ja puhumme maailman taas palasen paremmaksi.
|
