|
|
28.7.2006 Aamulla ei ole mitään kiirettä ylös, koska päivämatkakaan ei ole pituudella pilattu. Mutta ei kai sitä määrättömiä maatakaan voi. Ja aamutoimet vievät kuitenkin aikansa ennen kuin tien päälle päästään. Ensimmäinen stoppipaikka on Lakselvfjordenin pohjukassa oleva Adamsfoss, jonka nähtävyysarvosta Olli on jo eilen pitänyt sisälukuharjoituksia mukaansa ottamastaan Finnmarkin esitteestä. Mahtava putous se onkin; vesi huilaa 37 metriä suoraan alas. Ihmettelemme sitä aikamme ja siirrymme parkkipaikalle ihmettelemään, miksi kukaan muu ei pysähdy putousta katselemaan. Pari asuntoautoa ajaa paikan ohi, kuski polkaisee hetken jarrua, mutta jatkaa sitten kuitenkin pysähtymättä matkaansa. Putous on huonosti merkitty, ja vesi juoksee osin näkymättömissä tien alta. Ei ihme, että se jää monelta hoksaamatta. Kunesissa väki ei ole vielä herännyt, pari kuppilaa löytyy, mutta ne ovat kiinni. Aamukahvi tuntuu siirtyvän tuonnemmas. Ajelemme Börselvfjelletin yli kohti Börselvaa, suomeksi Pyssyjokea, ja Porsangerin vuonoa. Pyssyjoki on vahvasti suomensukuista kveenialuetta. Kveenit puhuvat yhä vieläkin vanhahtavan kuuloista suomen kieltä, huolimatta Norjan vuosien varrella ajamasta kveenejä sortavasta norjalaistamispolitiikasta. Norjassa puhuttiin kveenin kielestä aina vuoteen 1936 saakka. Kveeniä käytetiin kouluissa opetuksen apukielenä, mutta tuona vuonna tämä kiellettiin. Kielen puhujat eivät kuitenkaan hävinneet, mutta on päivänselvää, että kukaan tämän päivän kveeneistä ei ole voinut saada kveenin äidinkielenopetusta koulussa. Kveenit eivät katso kielensä olevan suomen murre, vaan Torniojokilaakson meän kieleen verrattava oma kielensä. Norjan saamelaisten, joiden eloluku on suunnilleen sama, asemaan verrattuna kveenit ovat kaikissa suhteissa jääneet nopen osalle. Vasta 1998 valtio tunnusti kveenit kansalliseksi vähemmistöksi, mutta valtio ei ole vieläkään tunnustanut heidän kieltään omaksi kieleksi - huolimatta siitä että se on tunnustettu vähemmistökieleksi. Matkakavereita ei ole näkynyt hetkeen aikaan. Ovat saattaneet pysähtyä johonkin, ja kveenien katkeraa kohtaloa surressani olen ajanut huomaamatta ohi. Jatkan vuonon sivua kohti Lakselvia. Kahvipaikkaa ei vain löydy. Minkähän takia Lakselvin suomen kielinen nimi on Lemmijoki? Minä sen olisin kyllä suomentanut Lohijoeksi. Pyssyjoen ja Lemmijoen lisäksi muitakin suomen tai kveenin kielisiä paikannimiä Porsangenista löytyy: Hesteniemi (Hestnes), Keisi (Kjæsklubben), Kenttä (Leirpollen), Kiksiniemi (Børselvnes), Lemmivuono (Vesterbotn), Leppivuono (Olderfjorden), Lottijoki (Brennelv), Louttijoki (Brennelv), Palojoki (Brennelv), Piesankoppa (Ytre Leirpollen), Pillavuono (Billefjord), Ryssämarkka (Kistrand), Sarvesvuono (Kolvik), Smirvuono (Smørfjord), Sokkuvuono (Austerbotn), Suoluvuono (Holmfjord), Taumusaari (Tamsøya), Tuorisjoki (Tverrelva), Vassa (Reinøya) ja Väkkärä (Vækker). Pistäkääpä paremmaksi! Tai jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin Wikipediastahan tuo tiedot ovat. Kuten myös tämä: Porsanki (norj. Porsanger) kunta Finnmarkissa Pohjois-Norjassa. Pinta-ala 4 873 km² ja asukkaita 4 329 (2004), joista merkittävä osa kveenin tai suomenkielisiä. Porsangin kunta eli komuuni onkin virallisesti kolmikielinen (norja, saame ja kveeni/suomi). Keskustaajamana on Lemmijoki, jossa asukkaita on 2160 (2004). Pienemmät kylät sijaitsevat vuonojen rannoilla. Näitä ovat Ryssänmarkka, Leppivuono, Pyssyjoki ja Pillavuono. Porsangissa on hyvät edellytykset kalastukselle, metsästykselle ja tunturivaelluksille. Lakselvista kahvittelupaikka sitten toki jo löytyykin. Polttelen tupakan ennen kuin menen sisään. Luokseni kävelee suomalaisrouva, joka kysyy, voiko hän jättää autonsa tähän kaupan edessä olevan pysäköintialueen parkkiruutuun. Vastaan uskovani sen jotenkin käyvän päinsä. Portailla teppailee joku paikallinen juoppo ja huutaa maailmantuskaansa suureen ääneen norjaksi. Ei meidän kahden kansan hulluusasteessa taida suuriakaan eroja olla; ilmentymismuodot vain ovat hieman erilaiset. Vasaloita ei kuulu tulevaksi. Päätän jatkaa matkaa ja poiketa paikkakunnan museossa. Käännyn E6:lle, joka on Norjan päätie; Oslosta Kirkkoniemeen noin 2500 kilometriä. Pitääkin muistaa arvuuttaa kilometrimäärää Ollille. Museo on leirintäalueen yhteydessä. Museota hoitava rouvasihminen puhuu aika hyvin suomea ja ilmeisesti päättää käyttää vierailuni kieliharjoitteluun. Hän seuraa minua kuin hai laivaa, enkä saa oikein tilaisuutta tutkailla näyttelyitä rauhassa. Muutan taktiikkaa: kun rouva puhuu, pysähdyn ja käännyn häneen päin. Kun hän on hiljaa, käännyn tarkastelemaan museotavaroita. Tämä toistuu useamman kerran. Lopulta sanaton viestintä menee perille; rouva hoksaa olevansa häiriöksi ja vetäytyy toimistoonsa. Saksalaismiehityksen aikaa käsittelevä valokuvanäyttely yksinäänkin tekee vierailusta sisäänpääsymaksun väärtisen. Toisin kuin Suomessa, täällä saksalaiset eivät olleet aseveljiä vaan miehittäjiä. Paikallisväestön ja sotilaiden suhtautuminen toisiinsa vastasi tilannetta. Saksalaismielistäkin väkeä norjalaisten joukosta löytyi, mutta myös vastustajia - jopa aseellistakin vastarintaa. Varsinaisesti tilanne kärjistyi syksyllä 1944 venäläisten aloitettua suurhyökkäyksen myös pohjoista rintamaosaa vastaan. Saksalaisten aikomuksena oli evakuoida koko Finnmarkin alueen väestö Tromssön tasalle asti, tuhota maakunta ja muuttaa se hyökkääjää hidastavaksi taistelualueeksi. Itäisen Finnmarkin alueella piti toimia nopeasti vihollisen painaessa päälle. Saksalaismielistelijöiden evakuoimisessa ei ollut mitään hankaluuksia, heidän oli pakko lähteä muutenkin. Mutta muusta väestöstä evakkotielle saatiin vain muutama prosentti. Väki pakeni tuntureille tietäen, että isäntä vaihtuisi tuota pikaa. Rannikon kylien ja kaupunkien sekä lähestulkoon koko kalastuslaivaston tuhoamisessa saksalaiset toki onnistuivat täydellisesti. Venäläiset tulivat saksalaisten perässä Tenojoelle asti, mutta pysähtyivät siihen, mikä tietysti helpotti saksalaisten vetäytymisaikataulua. Tämän jälkeen etäisimmätkään tunturikolot eivät jääneet tutkimatta, kömmätit hävittämättä, porot tappamatta ja väki mukaan raahaamatta. Jonkin verran väkeä onnistui kyllä pakenemaan Suomen puolelle, autiolle Utsjoelle, porojensa kanssa. Finnmarkin alueella koko tuhotun rakennuskannan määrä oli noin 10000. Keväällä 1945 tilanne alkoi rauhoittua, ja väki palailla koteihinsa. Suomen puolella Utsjoen, Inarin ja Enontekiön väestö oli vielä evakkoreissullaan; kahden edellisen kunnan väki Keski-Pohjanmaalla ja jälkimmäisen Pohjois-Ruotsissa. Isännättömät talot ja muu polttamatta jäänyt omaisuus joutui norjalaisten varkausaallon kohteeksi. Kaikki kelpasi mikä vain irti saatiin - seinässä kiinni olevia rautahelloja myöten. Tämä katkeroitti raja-alueen väestön suhteet pitkiksi ajoiksi. Kumma kyllä tästä jälkimmäisestä episodista Porsangerin museossa ei löydy pienintäkään mainintaa! Takaisin tielle. Skoganvarressa, saksalaisen sotilassairaalan raunioilla, en nyt viitsi poiketa. Nousen ylängölle ja viipottelen kohti Suomen rajaa. Karasjoen kylästä selviän läpiajolla. Täältä on vielä pari kymmentä kilometriä saksalaisten vuonna 1940 rakentamaa tietä Karigasniemelle. Sinne minä teen asennon ja odottelen Ollin ja tyttöjen tulevan. Asentopaikaksi valitsen tutun kahvilaravintolan, jossa olen käynyt usein aiemminkin. Paikalla on virallinenkin nimensä, mutta asiakaskunnan mukaan olen nimennyt sen omavaltaisesti Juopuneen Poromiehen Majataloksi. Näitä itse nimettyjä on nyt jo kaksi: Ystävällisen Ahmedin Majatalo Söröyalla ja tämä. Vielä muutama lisää, ja ne mainitaan Michelinin maantiekartastossa erityisen suositeltavina vierailukohteina. Paikka osoittautuu nytkin nimensä veroiseksi. Otan sämpyläkahvit ja menen ulos terassille. Saan juttuseuraa saman tien. Selitän moneen kertaan usealle kysyjälle, että en ole tulossa kalastamaan, eikä minulla ole viinaa tarjottavaksi, ei edes myytäväksi. Agressiivisia nämä juttusille änkeytyjät eivät ole, pikemminkin ystävällisiä, mutta kaikilla on se sama tarina kerrottavana, jonka kuulemiseen yksi kerta riittää. Nyt tässä pitäisi Ollin olla paikalla. Se saa aina pelkällä katseella häirikön hiljenemään ja pyrkimään johonkin toiseen pöytään jorisemaan juttujaan. Naapuripöydässä istuu neljä etelän kalamiestä. Kysyvät, onko täällä aina tällainen meininki. Vastaan, että näin alkuiltapäivästä on hiljaisempaa, varsinaiset menot alkavat illansuussa. Kaverit pyörittelevät silmiään. Sanovat olevansa Porin puolesta ja tulleensa tänne kokeilemaan, saisiko täältä jalompaa kalaa kuin Kokemäenjoesta. Vastoin kaikkia taikauskoisuuden pelisääntöjä toivottelen onnea matkaan. Ollin porukoita ei vain kuulu. Lähden hiljakseen kohti Kaamasta. Karigasniemeltä tie nousee pitkään ja melko jyrkästikin. Pysähdyn ylhäällä katsomaan kylää. Tästä tie jatkuu kumpuilevana kapeaa harjannetta Kaamaseen asti. Nappaan viimeisen muistikortille mahtuvan kuvan, jolle ei sisältöä tule minkään vertaa. Kevon reitin toinen pää jää vasemmalle, toinen jäi eilen Utsjoen tien varteen, vasemmalle sekin. Kielatuvalla pysähdyn kahvistelemaan uudestaan. Juttelen isännän kanssa niitä näitä. Lähtiessäni hän juoksuttaa minulle tiskille unohtamani aurinkolasit. Kiittelen. Nousen pyörälle, ja samassa Olli täräyttää ohi. Ei pysähdy, koska ilmeisesti näkee minunkin tekevän juuri lähtöä. Ei muuta kuin perään. Olli näyttää olevan 130 km/h -fiiliksessä. Minulle riittäisi vähempikin, mutta en ilkeä oikein paljon jälkeenkään jäädä. Yksi tästä reissusta vielä puuttuu: Ollin oikotieksi valitsema hyväkuntoinen metsäautotie. Sen vuoro tulee ennen Kaamasta. Olli viittoilee oikealle ja kurvaa sinne. Minulle ei tietenkään jää minkäänlaista mahdollisuutta vastalauseen esittämiseen. Hetken päästä en tiedä, missä olen. Seurailen parempi kuntoisia tienhaaroja ja pyrin pitämään pääsuunnan vasemmalle. Puolen tunnin ajelun päästä näen muutaman talon ja tulen nelostien risteykseen. Olli on pysähtynyt levikkeelle Muddusjärven rantaan. Etsiskelen kolmikkoa rannan puolelta, mutta ovatkin, hyväkkäät, menneet rinteen puolelle piiloon. Sanon Ollille, että tämä oikotiejuttu pitää illalla ottaa puheeksi. Kyselen Tiinalta matkavaikutelmia ja saan vastaukseksi olankohautuksen ja "ihan kiva" -kommentin. Ei suuria tunteita, kaikki on ilmeisesti mennyt ihan hyvin. Ei muuta kuin Saariselälle yöksi ja huomenissa Ouluun. Oikotiekin unohtuu illan asialistalta, sauna ei. Mietin, aiheutinko minä jollekulle erityistä huolta reissussa.
|
