|
|
22.7.2003 Yön aikana ukkonen on väistynyt, ja hellettä pukkaa taas. Teemme lähtöä. Olli sanoo soittavansa kaverilleen ja neuvottelevansa kiinteistöhuollon päivystyksestä. Minun korviini neuvottelu kuulostaa sarjalta napakoita käskyjä. Ohjeet tuntuvat menevän perille. Olli lähtee taas kerran kuin Loot Gomorrasta. Minulla on aamutupakointi pahasti kesken, ja vieraanvaraisuudestakin pitää vielä käydä Seijaa kiittämässä. Jään heti startissa pahasti jälkeen. Vaan nou hätä, Sodankylässä viimeistään nähdään - ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin aikaisemminkin. Vanhat merkit pitävät paikkansa: Olli ilmestyy peiliin Kersilössä. Homma etenee tavallisesti näin: Olli ryntää tien päälle aamulla mahdottomalla kiireellä. Minua moinen aamuenergisyys riipii ihan oikeasti ja saa minut hidastelemaan lähdössä entistäkin enemmän. Jossakin vaiheessa se sitten näkyy peilissä. Pelin henkeen kuuluu, etten saa olla huomaavinani asiaa. Poikaiän vaanimisperinnettä pitää toki vaalia. Kun pysähdytään kahville Olli kertoo kurvanneensa tien varren näköalatornilla tai saksalaisten sodanaikaisella lentokentällä tai nakurannalla tai missä tahansa. Minä valehtelen käyneeni siellä jo kesällä 1987. Näin on aina ollut ja tulee varmasti olemaan. Ja nakurannalla on viimeksi käyty kun oltiin menossa Kanaalisaarille vuonna 1993.
Sodankylässä pysähdytään kahvilla ja käyn varaamassa yöksi huoneen Kolmen Veljeksen Majatalosta. Tie Tanhuaan kulkee kauniin Kelujärven kautta. Siellä tie kapenee huomattavasti. Tanhuan puoleisessa päässä juutun hirsimökkiä lavetilla kuljettavan rekan perään. Mahdun ohi vasta hieman ennen Lokan tienristeystä. Äkkiä savut ja taas mennään. Köröttelemme pitkin Lokan rantabulevardia. Lokan tekoallasta alettiin rakentaa 1960-luvun lopulla, kun etelän varikset huomasivat tarvitsevansa lisää sähköä televisioihinsa, vatkaimiinsa ja hiuskihartimiinsa. Kovin kummoisia raivaustöitä ei allasalueella muistaakseni tehty. Laitettiin vain tammi kiinni ja katsottiin mihin asti veden annettaisiin nousta. Nousihan se, ja nousihan sieltä aikaa myöten muutakin; kaikki turvekuntta ja muu irtonainen, jonka vesi sai irti liotetuksi. Kalaakin nousi kun vain viitsi nostaa. Lokan hauet muistelevat vieläkin elämänsä ruokaisimpia uintivesiä. Ihmisravinnoksi vonkaleet eivät vain ensi alkuun meinanneet käydä korkeiden elohopeapitoisuuksiensa takia. Lokan kyläkaupalla meitä seuraillaan varautuneen uteliaina. Syytäkin on, koska tuomme mukanamme sähkökatkoksen. Kauppias kertoo soratien Alaponkuun olevan ajettavassa kunnossa painavammallekin pyörälle. Sinne kai sitä sitten on suunnistettava. Pysähdymme kuitenkin vielä partisaani-iskun muistokivellä. Heinäkuun puolivälissä 1944 venäläinen partisaaniosasto iski Lokkaan. Olivat tulleet tuhoamaan Lokan kaupunkia ja sen suurta varuskuntaa. Tappoivat alun kolmattakymmentä ihmistä; pääosin siviilejä, joukossa naisia ja lapsia. Hyökkäykseen osallistui myös Suomesta Neuvostoliittoon kolmikymmenluvulla loikanneita kommunisteja. Tapettuaan ne valkobandiitit, jotka eivät onnistuneet pääsemään karkuun - raporttinsa mukaan 131, urhoolliset Belomorskin pojat sytyttivät kylän tuleen. Myöhemmin samana syksynä sakemanni tuohusti vetäytyessään polttamatta jääneet rakennukset. Mutta eivät toki pahuuttaan hekään - ajan henki vain oli semmoinen. Kesällä 2002 Sodankylässä järjestettiin sovintokokous. Siihen osallistui hyökkäysten kohteeksi joutuneita ja heidän omaisiaan sekä pari partisaaniakin. Seurailin sitä sen, mitä tiedotusvälineet asiasta kirjoittivat. Kaikki kärsimään joutuneet eivät tuntuneet pystyvän antamaan anteeksi. Eivät, vaikka partisaanivekkulit (evp.) kovin vakuuttivat vain olleensa vilpittömin mielin suuren neuvostoisänmaansa vapauden ja riippumattomuuden asiaa edistämässä. En tiedä, tuskin se kovin suuri vieraanvaraisuuden loukkaus olisi ollut, jos niistä ainakin se partasuuperkele olisi talutettu tallin taakse. Pitääpä lukea uudelleen Veikko Erkkilän teos "Vaiettu sota". Mutta Alaponkuun. Suurimpia sorakoita kiertäessä mieleeni juolahtaa jossakin näkemäni tilasto, jonka mukaan Lokan asukkaiden vuotuinen palkkatulo on maan alhaisin. No, täällä otetaan maasta ja vedestä se, mikä rintamailla supermarketeista. Toyota Land Cruiserin vieressä seisoo pari poromiestä vaihtamassa mielipiteitä. Katselevat Alaponkun suuntaan. Arvaan Ollin juuri täräyttäneen ohi, ja miesten siunailevan hullua motoristia, joka painaa matkapyörällä tukka putkella pitkin Sompion metsäautoteitä. Heidän arvionsa ei välttämättä ole ainakaan vääränsuuntainen. Pysähdyn antamaan oman panokseni keskusteluun. Siitä kuitenkin muodostuu kovin lyhyt:
Olli päästää minutkin portista ja sulkee sen perääni. Aivan asiallinen huomionosoitus nuoremmalta mieheltä. Jätämme pyörät puomille ja kävelemme porokeisari Moskun kenttään. Mosku, oikealta nimeltään Aleksi Hihnavaara, syntyi 1882 ja kuoli 1938. Joillekin Mosku oli ystävä ja poromies Herran armosta. Poromies Paha-Mosku koltillekin oli, mutta itsensä Luciferuksen heidän ristikseen laittama. 1920-luku oli levotonta aikaa Koilliskairan erämaissakin. Venäjän ja Suomen välistä rajaa ei valvottu mitenkään, ja Vapaussodan nostattamat laineet loiskusivat siellä pitkäänsä. Venäjälle paenneet punakaartilaiset pitivät käytännössä jonkinasteista sotatilaa yllä, ja Venäjän koltat kävivät Suomen puolella porovarkaissa. Eikä Mosku miehineen vastannut moiseen menoon mitenkään helläkätisesti. Kiinni saadulle porovarkaalle ei ehdollista tuomiota luettu saati määrätty yhteiskuntapalvelua. Ja kun omia poroja laitistettiin takaisin kotiin, niin saattoihan siinä mukana muutama kolttaporokin tulla. Moskun nelihankainen poromerkki mahdollisti minkä tahansa poron leikkaamisen omaan merkkiin. Molemmat korvat olivat poikki ja niissä oli hanka alla ja päällä. Uusilla leikoilla sai vanhat teot piiloon. Rosvon merkkihän se semmoinen. Toisaalta, eihän nimikään miestä pahenna, jos ei mies nimeään. Sakari Kännön (Mosku, 1992) mukaan Mosku oli vanhoilla päivillään laskeskellut porosodan saldoksi omalta kohdaltaan kuusi ampumaansa porovarasta. Varmennettuja kaatoja ovat kolme punikkia vuonna 1918, Hirvas-Mitri 1919 ja Kemihaaran koltta 1919. Kuudes, tuntemattomaksi jäänyt uhri, on luonut salamyhkäisyydellään tarinoita ja arveluita, joita Sompiossa vieläkin kerrotaan. Kiertelemme pihapiirissä ja tutkimme rakennuksia. Äkikseltään ei uskoisi, millainen keskuspaikka Alaponku viime vuosisadan alussa on ollut. Täällä on asunut liuta ihmisiä, täällä ovat yöpyneet saamet ja lannat, täällä on pidetty kauppaa, kapakkaa ja kievaria. Keskellä ei mitään. Mosku osti talon Ponku-Matin pojalta, joka hänkin oli Matti nimeltään. Liikanimeltään tietystikin Pikku-Ponku. Pikku-Ponkulle paikka oli liian rauhaton. Talo sijaitsi kulkureittien risteyksessä. Tätä kautta kuljettiin Norjaan ja Venäjälle ja tultiin vielä takaisinkin. Eikä tuohon aikaan kulkijaa jätetty oven ulkopuolelle vaille yöpaikkaa. Moskua moinen ei kiusannut; hän kun ei ollut mitään pirttimiehiä, vaan vietti enimmän osan ajastaan poroissa tai pyyntihommissa. Ja Moskun kotosalla ollessa yöpyjien joukossa olleet pahimmatkin jätkät rauhoittuivat; siitä piti isännän nyrkki huolen. Varsinaisesti talonhoito oli kuitenkin Marin, Moskun vihkimättömän vaimon, harteilla. Mosku asusti Alaponkussa 1930-luvun loppupuolelle asti. Riitaannuttuaan Marinsa kanssa lopullisesti Mosku muutti Korvasen kylään. Siellä hän vuokrasi huoneen kaupanpitoa varten jatkaen siten hommaa, jota oli tehnyt jo iät ja ajat Alaponkussa. Moskun aika tuli täyteen talvella 1938. Sakari Kännö (Mosku, 1992): "Mutta kohma oli kova eivätkä särkypulverit tuntuneet vaikuttavan. Mosku oikaisi sängyn kannelle maate. Siinä hän torkahti askareiden ääniin, ja siinä hänen sydämensä pysähtyi Jennin laitellessa nisujaan. Sellainen oli hänen tarinansa." Moskun elämää voi seurata myös Tapio Suomisen ohjaamana elokuvana "Mosku - lajinsa viimeinen". Kai Lehtinen Moskun ja Maria Järvenhelmi Marin rooleissa tekevät hienoa työtä. Ohjauksesta ei valitettavasti voi korkeaa arvosanaa antaa, kouluasteikolla ehkä jotain 6+. Toimintaelokuvana - jonkinlaisena suomalaisena länkkärin vastineena - se vielä paikkaansa puolustaa, mutta nimenomaan Marin rooli jää kovin ohueksi. Samoin kenraali Walleniusta, jolla oli tärkeä osa Moskun elämässä, tuskin elokuvasta tunnistaa. Mielenkiintoinen on myös ero Sakari Kännön ja Lauri Hihnavaaran (Luiron laulu, 2002) Marin kuvauksen välillä. Kännö kuvaa Marin rivosuisena, häijynä ja huorahtavana mökinakkana. Hihnavaara taas pesueensa puolesta taistelevana naarasleijonana. Johtuneeko ero siitä, että Hihnavaaran kuvaus on hänen omasta äidistään. Moskun kuolema ajoi Alaponkun tilan nopeasti rappioon. Tai ehkä siihen syynä oli pikemminkin kunnoton pesänhoitaja, Sodankylän silloinen nimismies. Hän asetti Moskun jäämistön myynti- ja hukkaamiskieltoon toistaiseksi. Se merkitsi käytännössä tuhoa Moskun tuhatpäiselle porokarjalle. Isännätön tokka alkoi vanhan poromiestavan mukaan saada korviinsa uusia merkkejä. Lehmäkarjan ja irtaimiston nimismies määräsi huutokaupattavaksi. Sodan syttyminen helpotti Marin ahdinkoa. Huomio kiinnittyi yksittäisen perheen vainoamista suurempiin asioihin. Nimismieskin heitti sen verran viihteelle, että ryyppäsi itsensä viralta. Mari oli saavuttanut katraalleen aikalisän. Evakkoreissun aikana Alaponkua asuttivat jonkin aikaa neuvostopartisaanit ja -desantit. Suunnatonta sotkua lukuunottamatta talossa ei ollut tehty tuhotöitä. Saksalaisiltakin se jäi epähuomiossa polttamatta. Tänään talo ja talousrakennukset seisovat paikallaan erämaan keskellä kunnostettuina. Vuonna 1985 kuollut Mari voitaneen julistaa taistelun voittajaksi. Istuskelemme, polttelemme ja juttelemme harvakseen. Tupakantumpit kätkemme ruohikkoon, niin etteivät ne jää kenenkään näkyville. Alamme tehdä lähtöä. Olli sanoo saaneensa kiinteistöpäivystäjältään soiton, ettei tämä voikaan herätä valvomaan. Olisi ehkä syytä ajella takaisin kotiin Saariselälle. Mikäpä se siinä, minä tästä sitten yöksi Sodankylään. Olli katselee karttaa. Suunnittelee oikaisevansa metsäautoteitä Moskuvaaraan ja siitä Kersilöön. Minäkin vilkaisen ja näen saman tien, ettei se tienreikä, jos sellaista ylipäätään on olemassa, mitään oikaise. Tämä ihmisjärjellä selittämätön hinku ajella teillä, joita ei teiksi voi kutsua, ei enää vuosiin ole tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Perinteiset tilanteeseen kuuluvat vuorosanat toki vaihdamme. Olli houkuttelee minua lähtemään mukaan. Ilmaisen vankkumattomana mielipiteenäni, että jos pitkospuita pitkin pitää kerran kulkea, sinne mennään jalkaisin eikä moottoripyörällä. Ja jos mahdollista sinne kannattaa lähettää joku muu edusmieheksi. Case closed. Sovimme, että pikapuoliin suunnistamme Söröyalle. Jaskallekin pitää ilmoittaa. Kysyn, kuinka lyhyellä varoitusajalla sinne pitää lähteä. Se lasketaan kuulemma tunneissa. Aha, no sittenpä ei hätää. Pidetään pyörä pakattuna. Otetaan kuitenkin HK:n siniset pois sivulaukuista happanemasta. Olli katoaa mutkan taakse.
Polttelen vielä hetken. Suoran päästä lähestyy kaksi autoa. Paikan rauhattomuus alkaa vaivata minua kuin Pikku-Ponkua. Volvo on rekisteröity Ruotsissa. Toista en tule vilkaisseeksi. Tervehdimme. Mieleeni iskee, että jospa autosta noussut herrahenkilö olisikin Lauri Hihnavaara. Habitus muistuttaa hieman hänestä näkemiäni kuvia. Kysynkö, enkö kysy! Kysynkö, enkö kysy! En kysy. Päästinköhän tilaisuuden käsistäni! Varmistan, että poroaidan veräjä tulee kiinni. Pysähdyn hetkeksi tekoaltaan alkaessa pilkottaa puiden välistä. Lokkaan en enää poikkea. Ajan Tanhuaan ja syön omenan Luiron rannalla istuskellen. Tuota pikaa olen Sodankylässä. Nälkä pakottaa pizzeriaan, eikä minulla itse asiassa ole mitään sitä vastaan. Syötyäni vilkaisen kelloa. Ilta on vielä nuori. Mitä helkkaria minä täällä Sodankylässä illan teen, yksinään ryypiskelykin on moraalisesti kovin kyseenalaista. Hauskaa kyllä joskus. Tästä on nelisen tuntia kotiin, ehkä vähän allekin. Päätös on saman tien selvä. Hankaluus on siinä, että on ajettava päin laskevaa aurinkoa. Pesen pizzerian vessassa aurinkolasit ja kypärän visiirin. Pistän lasit nokalleni. Peilistä tuijottaa karulla tavalla kohtalokkaan näköinen mies. Paino on kuitenkin sen verran karummalla puolella, että naispuolisena luonnollisena henkilönä moiseen tuskin ihastuisin. Onneksi on vaimo. Mutta Ollille pitää kyllä ehdottaa, että Söröyalla menemme naistentansseihin. Saadaan ryypätä rauhassa. Tosin Jaskan mukanaolo mutkistaa tilannetta huomattavasti. Palautan aamulla hakemani avaimen Kolmen Veljeksen Majataloon. Veljeksistä paikalla oleva ymmärtää täysin, että totta kai mamman viereen yöksi, jos se suinkin on mahdollista. Pitäisi sen olla, varsinkin jos vielä käväisen suihkussa ennen petiin köllähtämistä. Tankkaan Guzzin. Avaan hanikkaa pikkuisen tavallista reilummin. Sodankylän eteläpuolella on tietöitä siellä täällä. Nousen sorapätkältä takaisin asvaltille ihan keskiviivan reunassa, koska siinä kynnys näyttää olevan matalin. Oikealta singauttaa ohi ryssänkilvissä oleva Hiace. Lähetän ystävälliset terveiset kaikilla tuntemillani sormimerkeillä. Synkistelen Rovaniemelle asti. Siellä vaivun jurriin. Suuret ajatukset loistavat poissaolollaan. Rieskapaikan pihalla poltan tupakan. Ravintolassa on yksityistilaisuus, kahvit jäävät juomatta. Koivun jälkeisillä suoranpätkillä voisi vetäistä pikku nokoset. Helle on laantunut illan viileydeksi. Tankkaan Lapintuulessa ja juon ne juomatta jääneet kahvit. Soitan vaimolle ja pyydän laittamaan puolen tunnin päästä saunan lämpiämään. Sanon, että kylmä alkaa pikku hiljaa karsia. Vaimo kehoittaa vetämään lämpökalsarit jalkaan. Kyllä kyllä, mutta kun ne kuulemma hautovat miehen hedelmättömäksi. Vaimo on hetken hiljaa, myöntää sitten ymmärtävänsä ambivalentin tilanteeni. Ja minähän en vedä. Soitan myös Ollille. On jo kotona kiinteistöhuoltopäivystyksessä. Juu juu, totta kai oli mielenkiintoisia sorateitä. Toivotan mukavia putkivuotoja. Alle tunti, ja istun kotona saunan lämmössä.
|
