|
11.8.2000 Herään aamulla todella varhain. Yöllinen sade on väistynyt, ja aurinko helottaa täydeltä terältä. Kömmin alakertaan. Ei ristin sielua missään. Istun ulkoportaille polttamaan piipullisen. Jokirannassa näkyy liikettä. Pihamökissä asustavat ukot ovat olleet yli yön kalassa. Vanhempi miehistä kiipeää pihaan. Hänellä on ämpärissä muutamia harrintirrejä. Kysyn, onko siinä yön saalis. Välillemme kehkeytyy lyhyt ja ytimekäs keskustelu:
Tuon nyt olisi voinut jättää sanomattakin. Kaveri pysähtyy vähän hämmentyneen oloisena. Toteaa sitten, että lohta kannattaa pyytää, vaikka ei saisikaan. En ole aivan varma, kummalle meistä vakuuttelu on tarkoitettu. Kadun mielessäni kysymystäni ja valan muutamalla lauseella öljyä laineille. Nuorempaa miestä keskustelumme naurattaa. Jään vielä hetkeksi istumaan. Kopistelen piipun tyhjäksi ja menen sisään katsomaan, joko sieltä saisi aamiaista. Mistään ei kuulu hiiskaustakaan. Napsautan telkkarin auki ja vilkaisen maikkarin talousuutiset. Siellä haastatellaan Prohan toimitusjohtajaa. Proha on juuri tehnyt isot kaupat Amerikoissa, ja maailmankaupan portit näyttäisivät olevan auki. Toimitusjohtaja vakuuttaa pörssin päälistalle siirtymisen olevan vain ajan kysymys. No, niinhän se tietysti on; kysymys on vain siitä, minkä mittaisen ajan. Vaan minä sitä en noihin konsulttifirmoihin usko. Asia muuttuu toiseksi, jos yhtiöllä on tehdashalli, ja tuotantolinjan päästä tunkee hihnan täydeltä kännykänkuoria, piirilevyjä, hands-free -settien osia ja kaikenlaisia puolijohdetekniikalla toteutettuja hilavitkuttimia. Jos sieltä valuu ainoastaan muille neuvoja; visioita, missioita, developmentplaneja ja niiden implementaatioita, niin ei niillä kyllä pitkälle pötkitä. Hieman tuo ajattelumalli on ristiriidassa omien askarrusten kanssa, mutta olkoon. Kukapa sen tietäisi, mitä minun mielessäni liikkuu! Alan kanniskella tavaroita yläkerrasta alas. Saan aikaan sen verran kolinaa, että henkilökunnan edustaja herää. Kertoo olleensa yön kalassa hänkin. Pyöräyttää siinä sitten kuin ohimennen aamiaisen pöytään. Syön hyvällä ruokahalulla. Jutustelumme kiertyy Tenon Eräkievarin webbisivuihin. Niiden kanssa on kuulemma jotakin ongelmaa. Menemme katsomaan. Koodissa on muutamia selviä virheitä. Korjaan ne pois, ja sivut alkavat latautua kunnolla. Mutta pakko tästä on taas hankkiutua tien päälle, jos meinaa illaksi saada muutaman sata kilometriä selän taakse. Kysyn yöpymisen ja syömisten hintaa. Sataviisikymmentä markkaa, jos ei tunnu paljolta. Totean hinnan olevan aika lailla alakantissa. Kaveri arvostaa webbisivujen korjaamisen sen verran korkealle, että hinta nyt saa olla tuommoinen. Lupaan tulla ensi kesänä muuttamaan html-taulukon absoluuttisesta suhteelliseksi samoilla ehdoilla. Paiskaamme kättä, ja annan Guzzille kyytiä. Nakkaan vielä lenkin Karigasniemen keskustaan. Tankkaan ja ajan Kaamasesta tulevaa tietä palan matkaa korkean mäen päälle ottamaan kuvan Tenon laaksosta. Sitten takaisin ja kohti Utsjokea. Utsjoelle on matkaa satakunta kilometriä, mutta sen ajamiseen taitaa nyt mennä enemmän aikaa kuin vastaavan matkan ajamiseen esimerkiksi Oulun ja Kemin välillä. Tämä on Suomen kaunein tie, siitä ei ole mitään epäilystä. Toiseksi kaunein on Ivalon ja Inarin väli, mutta vain paikoin. Kolmannen sijan olen antanut tie numero 314:lle, sen Pulkkilanharjua pitkin Päijänteen ylittävälle osalle. Kotipaikkarakkaus estää minua luettelemasta jumbosijoja. Ajan aina muutaman kilometrin ja pysähdyn ottamaan kuvia. Tupakkaakin alkaa kulua enemmän kuin mitä terveysviranomaiset suosittelevat. Päätän polttaa tupakan aina joka viidennellä pysähdyksellä. Laskut menevät kuitenkin sekaisin ja tupakat loppuvat. Piipun latailemiseen en viitsi ryhtyä, muuten täällä menee koko päivä. Nuorpinniemen likettyvillä pysähdyn ottamaan kuvan lähestulkoon kuivasta Tenon uomasta. Jostain ilmestyy ärisevä ja hampaitaan vilautteleva porokoira. Se ei kuitenkaan vaikuta kovin hyökkäävältä, pikemminkin se haluaa ottaa minusta mittaa sen suhteen, kuvataanko täällä vai ei, ja kuka asiasta päättää. Kun liikun, koira alkaa murista. Laitan kameran perälaukkuun ja otan sieltä Karigasniemeltä ostamastani Mars-patukasta palasen. Laskeudun tien viereen polvilleni ja olen tutkivinani jotain mielenkiintoista. Kutsun samalla koiraakin katsomaan. Se on ensin hyvin varauksellinen, mutta sitten uteliaisuus voittaa. Kun se on vieressäni, annan sen ottaa suklaapalan kädestäni. Saman tien ystävyyssiteet on solmittu. Otan vielä muutaman kuvan ja kysyn koiralta, tunteeko se tulleensa kusetetuksi. Hännän vipatuksesta päätellen ei. Vaan millaista täällä olisi asustaa kaamosaikaan? En usko täkäläisen talvielon tempon kovin hyvin sopivan tällaisen Oulun mittakaavan mukaisen cityboyn mielenlaatuun. Mutta kyllähän täällä asutaan, ja kaipa niihin jatkuviin pirtti-ilmoihin ja jatkuvaan pimeyteenkin tottuu. Naima-Aslakki kömpi alas pankolta pitkän kaamoksen jälkeen, raotti hieman kömmättinsä räppänää, huomasi auringonkajon tunturin takaa ja puuskahti:
Yläkönkäältä, jonne on pystytetty tien rakentamisen muistokivi, on kerrassa mainio näköala Norjan puolelle Rastegaisa-tunturille. Eikä Rastegaisa petä nytkään; lunta on näkyvissä, vaikka elokuu on jo puolivälissä. Pysähdyn Tenon Tunturituvilla juomassa kahvit. Kahviossa on omistajapariskunnan lisäksi muutamia lohenpyytäjiä. Kyselen hieman Tenon soutusäännöistä, joita olen aina pitänyt vähintäinkin kummallisina. Rauhoitusajat toki vielä ymmärtää, mutta se, että on pakko käyttää paikallista soutajaa, tuntuu turistiraukan ryöväykseltä. Kysyn myös, pitääkö paikkansa, että ilman soutuviinoja soutaja hakee semmoiset paikat, joista kala ei varmasti kiinni nappaa. Pyyntömiehet naureskelevat ja myöntävät asiassa olevan perää. Paikan isäntä näyttää hieman nyreältä. Otan toisen kupin kahvia. Minä saan maksaa siitä viitosen, muut hakevat kupillisensa ilmaiseksi. Jätän kysymättä, kuinka suloiselta kosto maistuu. Sillan ylärakenteet pilkahtavat näkyviin, ja saman tien kurvaan Suomen Klondykeen, Utsjoelle. Täällä talvet ovat aina hieman kylmempiä ja kesät aina hieman tukalampia, vertasipa niitä mihin vain. Paarmat ovat hyvinkin varpusen kokoisia. Ja kun mäkäräinen käy haukkaamassa palasen porosta, se nousee männyn oksalle pureskelemaan saalistaan. Maiskutus vain kuuluu. Ihmiset ovat tietysti vastaavaa kaliberia. Käväisen paikallisessa marketissa ostamassa purkin juotavaa. Saamelaisäiti kaksosilta vaikuttavien poikiensa kanssa valitsee koulureppuja. Pojat ovat todella innoissaan. Teen pikalaskelman omien koulupäivieni lukumäärästä; seitsemän vanhasta lähtien 43 vuoden ajan keskimäärin 190 päivää vuodessa. Tuleehan niitä, hyvän joukon yli 8000. Jokohan sitä voisi elämässään tehdä jotain muutakin? Maksan ja siirryn ulos juomaan purkilliseni. Pojat tulevat tuota pikaa reput selässään ulos kaupasta. Kuinkahan monta kertaa noiden pitää ottaa välitunnilla turpiinsa ennen kuin yhteiskunta katsoo heidän suorittaneen oppivelvollisuutensa? Koulukiusaamiskeskustelu on vellonut jo hetken aikaa sen verran vireänä, että mediakin on siitä kiinnostunut. Kaava näissä kaikissa tervo-ja-päivärinta-ja-mitä-niitä-nyt-onkaan -keskusteluohjelmissa on sama: Studiossa istuu joukko ihmisiä, joita jotkut jostain käsittämättömästä syystä pitävät kouluelämän asiantuntijoina. Keskustelemassa on ainakin yksi lapsipsykiatri, yksi teologi ja yksi nuorisotoimen konttorityöläinen. Lisäksi joukkoon tummaan on kutsuttu konklaavin painoarvoa lisäämään opetushallinnon virkamies. Kaikki vakuuttavat itsekin olleensa joskus nuoria. Jokaisen tarkoitus on osoittaa olevansa fiksumpi ja tiedoiltaan edellistä puhujaa verrattomasti pätevämpi. Keskustelu kulminoituu siihen, kun yksi kumartuu hieman eteenpäin ja lausuu maagiset sanat:
Kaikki nyökyttelevät, ja keskustelu kääntyy täysin vikaraiteelle. Alkaa kilpailu siitä, kuka osaa kiusaajaa eniten ymmärtää. Keskustelun loppuosassa keskitytään syyllistämään koululaitosta ja opettajia. Vaan entäs itse: onko paitani mun vitivalkoinen, oonko synnistä vapaa mä, mitä häh? No kyllä, mutta toisaalta sitten taas ei. Huoli opettajien keskuudessa on aito. Mutta yhteiskunta on vienyt koululta käytännön mahdollisuudet puuttua epäkohtiin nopeasti ja tehokkaasti. Luokkatilanteessa opettajan oikeudet rajoittuvat siihen, että hän voi yrittää rauhoittaa mylläkkää muuttamalla istumajärjestystä. Koko koulun tasolla kiusaaminen yritetään saada aisoihin kutsumalla kiusaajan vanhemmat keskusteluun. Idea on hyvä, paitsi ettei keskustelutilaisuuteen ilmesty rehtorin lisäksi ketään muita. Opettajat häpeävät hampaatonta rooliaan. Opettajainhuoneessa kipeät tunteet puretaan kollegoille - puhutaan paha olo pois. Sitä kutsutaan hienosti työnohjaukseksi. Ratkaisu kiusaamistapauksissa on usein se, että kiusattu siirretään toiselle luokalle. Tuolla tempulla hänet leimataan muiden silmissä; kiusattu on varmasti syyllinen, koska hänet kerran siirretään pois luokkayhteisöstäkin. Kiusaaja toki pitäisi pistää maistamaan omaa lääkettään eristämällä hänet muista. Siihen vain ei tunnu rohkeutta riittävän. Ja kuka sitä oikein raaskisikaan, se raukka kun jo saa niin paljon kärsiä, kun joutuu toisia kiusaamaan. Kaikenlaista. Tästä lähtien esittelen itseni vaikkapa raamisahan perämieheksi, jos joku on ammatistani kiinnostunut. Ajelen pois Utsjoen keskustasta mutta pysähdyn jo muutaman kilometrin päässä ottamaan kuvan kirkkotuvista. Noissa kömmäteissä kairasta tulleet seurakuntalaiset tapasivat yöpyä kirkkoreissuillaan. Kirkkotupien vieressä on Mantojärvi, jolla talvisin pidetään porokilpailuita. Lähden jatkamaan matkaa, mutta sitä ennen lähetän vielä Simolle tekstiviestin. Kenesjärvellä otan myös muutaman valokuvan. Tästä ei tarvitsisi pitkälle poiketa, niin tulisi bongatuksi kuuluisa Kenespahtakin, mutta olkoonpa nyt tällä kertaa. Palsasoiden, joita Suomessa esiintyy vain Enontekijöllä ja Utsjoella, kohdalla on taas aika kaivaa kamera esille. En kuitenkaan onnistu kunnon kuvaa palsoista nappaamaan vaikka kokeilen toisella linssilläkin. Harmi! Palsa- eli kumpusuot ovat Suomessa Tunturi-Lapin suoyhdistelmätyyppi. Nimensä ne ovat saaneet palsoista, ikiroudan kohottamista jättiläismättäistä, joista suurimmat ovat Suomessa 5 - 7 metriä korkeita ja jopa neliökilometrin laajuisia. Palsasuot muodostavat yli pohjoisen pallonpuoliskon ulottuvan vyöhykkeen, joka on laajimmillaan Venäjän mantereisissa osissa. Yritän muistella Lihavakalajärvien saamen kielistä nimeä mutta turhaan. En jaksa asiasta sen kummallisemmin innostua, ja kun tiekin on mitä parhaimmassa kunnossa, ajan saman tien Neljäntuulen tuvalle asti. Ja sielläpä emäntä ja isäntä muistavat minut, vaikka edellisestä poikkeamisesta on vuoden verran. Tuntuu mukavalta. En viitsi alkaa arvailla syytä siihen, miksi olen jäänyt paikan omistajien mieleen. Jätän Kaamasen kievarin tällä kertaa väliin. Sotamuistomerkillä sen sijaan kyllä poikkean, vaikka kiire alkaa painaa. Tämä ei nimittäin ole pelkästään huvimatka, vaan minulla on tietty missio: Oulun Nettinikkarit Oy:n hallitus on aikeissa pitää perinteikkään laatuarviointiseminaarinsa Saariselällä, ja yhdeksi ohjelmanumeroksi on suunniteltu Inarinjärven risteilyä. Minulle on annettu tehtäväksi sopia asia Inarin päässä. Inarissa ajan suoraan satamaan, vai laituriksikohan sitä pitäisi kutsua, ja kun sattuu juuri olemaan laivan lähtöaika, kiipeän mukaan. Heitämme lenkin Ukonkivellä. Juttelen laivurin kanssa niitä näitä ja varaan meille risteilyn syyskuun alkupäiville. Samalle risteilylle on kuulemma tulossa Joensuun ev. lut. seurakunnan kirkkokuoro. Kyselen laivurilta, aikooko hän varustautua virsikirjoilla myös nettinikkareiden suhteen. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että omat virsikirjat kannattaa ottaa mukaan. Lupaan panna asian muistiin. Omalta osaltaan laivuri lupaa risteilyohjelman täyttävän tiukimmatkin moraalikriteerit. Hyvä niin. Siidassa en poikkea, kun olen siellä juuri puoli vuotta sitten viimeksi käynyt. Sen sijaan pistäydyn katsomassa, onko pyrkyrien palstalle tullut lisää väkeä. Ei ainakaan minun nähdäkseni. Kultamiehistä kuuluisimmat - Kokko, Pellinen ja Raumala - hallitsevat edelleenkin parasta paikkaa. Kurvaan kairan poikki Kittilään johtavalle tielle. Ja taas olen ihan yksin, kukaan muu ei ole matkalla minnekään - ei ainakaan tätä reittiä pitkin. Viipotan menemään ylhäisessä yksinäisyydessäni ja ihailen maisemia. Välillä toki otan muutaman kuvankin. Mutta jos Guzzi nyt leviäisi, niin tässäpä sitä oltaisiin. Kännykästäkin näyttää nimittäin akku loppuneen. Muutaman viikon päästä satunnainen ohikulkija löytäisi yksinäisen Guzzin sekä susien kalvamat luuni. Inarin poliisi selvittäisi vaivojaan säästämättä henkilöllisyyteni hampaiden perusteella ja ilmoittaisi perikunnalle, mistä Guzzin saisi käydä noutamassa. Melkein liikutun mielikuvasta. Menesjärvellä päätän poiketa Lemmenjoelle johtavalle tielle. Eiköhän Lemmenjoki jo ole sen verran syrjässä, että sieltä löytyy joku, joka ei ole tajunnut lähteä sieltä pois. Tie muistuttaa hoitamatta jätettyä metsäautotietä, mutta kymmenen kilometrin jälkeen olen perillä. Ja onhan siellä ihmisiä. Ei mitenkään tungokseen asti, mutta ulkomaaneläviäkin kuitenkin useita. Juttelen baarin myyjätytön kanssa. Hän kertoo varsinaisen turistiajan tältä kesältä jo olevan ohi. Mutta taloudellisesti kesä on ollut paikallisille elämysmatkojen järjestäjille ihan hyvä, ja ruska-ajalta odotetaan vielä lisää tulosta. Hyvä noin. Kiva tavata joku, joka on työhönsä ja sen tuloksiin tyytyväinen. Keplottelen itseni takaisin valtatielle ja jatkan pikku paussin jälkeen kohti Kittilää. Ylitän kunnanrajan, mutta mitään erikoisempaa ei tapahdu. Paitsi, että Utsjoen palsasuot tuovat mieleeni niiden kittiläläisen kaiman, taiteilija Kalervo Palsan. "Ars Nordica, Kalervo Palsan elämästä ja taiteesta" (Kirjapaino osakeyhtiö Kaleva, 1989) -teokseen pohjautuen Tuulia Sirvio kertoo hänestä näin: Kohua ja kuuluisuutta niittänyt taidemaalari, Kalervo Palsa luokitteli itsensä fantastiseksi realistiksi. Sukupuolielimillä ihmisten tajuntaan noussut taiteilija kuoli ankaran ryyppäämisen jälkeen keuhkokuumeseen 1987. Vasta kuoleman jälkeen on eläessään väärinymmärretyn Palsan tauluilla ollut kysyntää. Palsan Kalle syntyi ja asui viheliäisessä Kittilässä. Hän kävi kuvataideakatemiaa Helsingissä ja matkusteli ulkomailla, mutta palasi aina 15 neliön lautamökkiinsä. Palsa maalasi elämänsä aikana tuhat taulua eri tekniikoilla, joiden tyyliä on luokiteltu surrealismista realismiin. Mikä sai ihmiset kääntämään häveliäästi päänsä Palsan taulujen edessä? Miksi kuvataideakatemian näyttelystä vietiin Palsan työt piiloon 1973, kun presidentti saapui paikalle? Palsa kuului suureen ikäluokkaan, joka kaipasi materiaa ja perusarvoja ympärilleen. Sodanjälkeinen sukupolvi ei halunnut nähdä yhteiskunnan instituutioita, kuten joulupukkia humalassa. Mikään hyvinvointia ja holhousta kunnioittava painotalo ei voinut julkaista sarjakuvaa, jossa joulupukki lahjojen sijasta kaivaa kirveen säkistä. Sarjakuvassa itse oikeudenmukaisuus, Suomen paras markkinatuote tappaa porvariskodin perheenjäsenet yksitellen. Kuolema on kaikkialla, mutta ihmiset antavat sille mielessään sopivat rajat. Viikatteelle annetaan lupa mennä sairaalaan ja pahojen ihmisten luokse, vaikka viikatemiehen tiedetään harrastavan satunnaista silpomista satunnaisessa järjestyksessä. Palsa tiesi kuoleman olevan kaikkialla, eikä sitä pitänyt pelätä. Tauluun Piru ja kuolema Palsa maalasi papin ja juopon ottamaan viinaa edellisten kanssa. Lestadiolainen Kittilä kuohui ja kuohui Palsan kuoleman jälkeenkin. Kiivaimmat seurakuntalaiset vaativat taiteilijan luiden kaivamista sukuhaudasta ylös. Pakanallisen maalliset jäänteet kuuluvat pakananurkkaukseen eivätkä pyhälle maalle. Palsan hautamuistomerkkiä "palava pensas" pidettiin fallossymbolina, jonka pystyttäminen kiellettiin kirkkoherran ja kirkkoneuvoston toimesta. Korkein hallinto-oikeus kumosi päätöksen. Palsa maalasi peniksiä, vaginoita ja pyllyreikiä, mistä johtui hänen taiteensa leimaaminen pornoksi. Harvoin hänen tauluissa näkyy varsinaista aktia tai suoranaista himoa, mutta jo se vähä karkoitti potentiaaliset ostajat. Palsan taulujen sensaatiomainen julkisuus alkoi 1981 Kemin taidemuseosta, jossa hänen työnsä olivat esillä kahden muun taiteilijan ohella. Ihmiset närkästyivät löytäessään perinteisten maisemataulujen välistä kakkaa ja peniksiä pursuavaa taidetta. Kansan mielestä kuvottavien aiheiden lisäksi haukuttiin Palsan tekniikka, vaikka se oli mitä monipuolisin ja uutta etsivä. Neron haluttiin nähdä maalaamassa ruusuja. Harva halusi nähdä taulun, jossa ruusukimppu oli työnnetty takapuoleen. Nyt Palsan tauluja halutaan, kun tiedetään kuoleman olevan kaikkialla. Kaasu, pommit ja aids tuhoavat kyselemättä. Jokailtaiset televisiouutiset ovat kuin liikkuvia Palsan tauluja. Mutta Maj-Lis Pitkänen, jolle Palsa testamenttasi koko tuotantonsa, ei myy tauluja. Niiden paikka on museossa. Kittilässä harkitaan jopa oman Palsa-museon perustamista, eihän ne turistit jaksa aina lasketella. Ehkä etelän juppipelleillä on palsamaisia lempipuuhia? Muistan itsekin nähneeni jossakin näyttelyssä Palsan maalaaman kikkeliinsä hirttäytyneen miehen. Kaikki näyttelyvieraat katselivat sitä jotenkin häpeillen mutta kuitenkin uteliaasti, vilkuillen samalla nurkkasilmällä, miten muut siihen reagoivat. Vilkas on täytynyt mielikuvitus olla, epäilemättä vilkkaampi kuin paikkakunnan kuuluisammalla taitelijalla, Reidar Säreistöniemellä. Ja pakko on olla hauskaa kikkelitaulua rustatessa. Pokan kyläbaari mainitaan Kaamasen kievarin, Äteritsiputeritsipuolilautatsibaarin ja Sevetin baarin vertaiseksi kulttipaikaksi. Olen kahden vaiheilla, pysähtyäkö vai ei. Jatkan kuitenkin matkaa, sillä edessä on seitsemisenkymmentä kilometriä soratietä. Ja nälkäkin alkaa painaa, joten Leville pitäisi päästä. Asfalttimotoristin näkövinkkelistä tie on surkea. Se on täynnä kuoppia ja irtosoraa. Tien pohjana on savea. Onneksi ei sada, tässähän saisi muuten vielä työntää pyörää savivellissä. Kun vauhtia saa kelatuksi sen verran, että se kulkee jotensakin siedettävästi pikkukuoppien yli ja rullaa soran päällä, tielle ilmestyy porotokka, ja nopeus on laskettava. Ja sama taas uudestaan ja uudestaan. Päällysteelle pääsen hieman ennen Köngästä. Näillä main muuten mitattiin muutama vuosi sitten maan kaikkien aikojen pakkasennätys. Aiemmin se oli Sallan Naruskassa. Ja nyt kuulemma Sallan kunnanvaltuusto on päättänyt ottaa ennätyksen takaisin Sallaan, jonne se heidän mielestään oikeasti kuuluu. Onnea vain sallalaisten pyrinnöille! Käyn asennolle Hullu Poro -ravintolahotelliin. Kovin on hiljaista täälläkin. Ajan Guzzin kuitenkin rakennuksen sivuoven viereen. Onpahan siinä kuitenkin edes hieman näkösuojassa. Roudaan kamppeet huoneeseen ja huomaan ihastuksekseni, että pesuhuoneen yhteydessä on myös sauna. Käväisen pika pikaa suihkussa, vedän vähän puhdasta ylle, laitan saunan lämpiämään ja menen ravintolaan syömään. Ravintolasali on typösen tyhjä. Jonkinlainen aukean paikan kammo saa minut istumaan tolpan takana olevaan syrjäiseen pöytään. Tilaan paistettua lohta ja sytytän piipun. Vissiinkin toiset nautinnolliset savut koko päivänä. Lohi on viedä niin sanotusti kielen mennessään. Enpä muista yhtä hyvää syöneeni aikoihin. Tilaan jälkiruoaksi vielä jätskit. Ja vieläkin vinkkaan ystävällisen tarjoilijaneitosen luokseni. Tilaan kaksi viskiä yhteen lasiin kaadettuna. Tyttö ymmärtää heti, mistä on kysymys, ja lähtee täyttämään tilausta. Saan viskini. Lähipöytään linnoittautuu neljän naisen seurue, joka ei joko huomaa minua tai ei ainakaan kiinnitä minkäänlaista huomiota. Seurue saa aikaan assosiaation erääseen Disneyn piirrettyyn filminpätkään; siihen, missä kanalauma pitää konferenssiaan. Kaklatus on juuri samanlaista. Jokainen vuorollaan linttaa aviomiehensä paskarakoon. Joukon blondi pullistaa poskensa ja tekee kyynärvarsillaan siiveniskuja matkivia liikkeitä. Puhe menee sen verran sekavaksi, etten saa selvää, ukkoko on lähtenyt soitimelle, vaiko rouva itse. Tilaan toisen samanlaisen viskin. Konferenssin toisella kierroksella jokainen sulottarista haukkuu toinen toisensa aviomiehen. Lapsuuteni uskonnollissävytteinen kotikasvatus ja vakava mielenlaatuni estää minua tässä yhteydessä referoimasta keskustelua sen tarkemmin. Mutta törkeitä on jutut. Tilaan vielä yhden viskin. Maksan laskun ja nousen pöydästä. Pyydän rouvia viemään kotiin isukeille terveisiä. Poistun hiljentyneestä salista. Pistän saunaan lisää lämpöä ja kylven oikein kunnolla. Kangistuneet jäsenet alkavat rentoutua. Käyn välillä vilvoittelemassa ja uusin kuurin. Pitkälti toista tuntia siihen menee, mutta sitten alkaa äijä olla aika pehmeässä kunnossa. Soitan kotiin ja sanon poikkeavani huomenna Pellossa. Soitan vielä Ollillekin, joka on perheensä kanssa liottamassa itseään kylpylässä Porissa. Sovimme, että pistäytyvät meillä huomenissa. Nukahdan ennen kuin saan pääni tyynylle. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
