|
15.7.1991 Palaamme aamulla kappaleen matkaan takaisin päin Remen kylään, josta lautan Bodöhön on määrä lähteä. Ja lähteehän se ajallaan. Juttelemme kannella suomalaispariskunnan kanssa. Heidän mielestään Norjan tiet ovat mutkaisia ja motoristienkin ajokäyttäytymisessä on toivomisen varaa. Eli eipä varsinaisesti mitään uutta. Lofoottien kärjen ohitettuamme Olli on selvästi havaitsevinaan aallokon nousevan, vieläpä pahasti laivaa keikuttavan ristiaallokon. Taas on viisaampi, etten sano mitään. Tosin aivan selvästi olen huomaavinani Ollissa Kharonin piirteitä. Styks-virta oli yksi kreikkalaisen mytologian Manalan virroista, jonka yli Kharon kuljetti kuolleiden sieluja. Maksuksi pantiin vainajan suuhun obolin kolikko. Obolin sijasta pistän suuhuni Marlboron. Mutta kannelta en kyllä lähde alas; horisontin kun näen, niin voin hengissä selvitä. Ja eihän tätä nyt kestä kuin nelisen tuntia. Poikkeamme kuitenkin vielä Varöyan pikkusaaren kylässä maissa. Kylän nimen täytyy olla sama kuin saarenkin. Se kun on niin pieni läntti, että kartalle ei kyllä siihen kohtaan kahta nimeä mahdu. Varöyan saarta lähestyttäessä Olli saa puijatuksi minut kahvioon aamupalalle. Saan juuri ja juuri kahvit ja sämpylän alas kun seinät alkavat keikkua. Tuntuu, että ne yksinkertaisesti kaatuvat päälle. Äkkiä ylös kannelle! Matka jatkuu, ja Olli lupaa jäädä kaverikseni kannelle. Minä lupaan itselleni, etten oksenna. Ollikin kyllästyy sitä odottelemaan ja näyttää torkahtavan kansituoliin. Herätän hänet sanomalla jotakin. Toisella yrityksellä herätys tapahtuu potkaisemalla vahingossa kansituolia. Asia nyt vain yksinkertaisesti on niin, että kun minä olen tulemaisillani pahoivoivaksi, kaverikaan ei kyllä silloin nuku. Ja noustaan sitä ylös vielä joskus kabiinillakin, varma on näin! Bodöstä sen verran, että siellä on ainakin Esson ja Shellin bensa-asemat. Eipä sitten juuri muuta. Poikkeamme päätieltä ja ajamme Saltstraumenin salmen yli. Siinä on kyltin mukaan maailman suurin vuoroveden vaihtelu. Uskon asiaksi se jää, milläs moisen mittaa. Muutaman kortin toki kirjoitamme. Olli riisuu villapuseronsa. Varma konsti saada sadetta niskaan! Kurvaamme tielle numero kahdeksansataa ja jotakin. Olli pääsee soratielle, minä joudun sille. Alkaa ripistellä, totta kai. Olli ajaa rinnalle ja huutaa odottelevansa E 6:lla. Mieli karrella katson hänen katoavan mutkan taakse. Ja seuraavalla suoralla ei ukkoa enää näy. Kaikki sateen jumalat kaatavat tuotteensa niskaani. Ajan omaa tahtiani ja ajattelen todella rumia ajatuksia. Märkä savilieru on pikkuisen liukas. Viisi-kuusikymmentä kilometriä myöhemmin tapaan Ollin tienvarren kahvilasta. On näemmä kiskonut villapuseron takaisin päälleen. Vaan sainpahan kiinni ajamalla!! Poikkeamme napapiirillä. Täälläkin on sodan aikana teloitettu jugoslaaveja. Patsaskin on. Suuren ja Mahtavan pojatkin ovat saaneet omansa. Sade taukoaa, ja Olli puhuu jotakin villapuseron riisumisesta. Kurvailemme kohti Mo-i-Ranaa; siis sateessa, tietysti. Randalselvan kosket ovat todella kauniita. Vuorista nyt ei enää niin väliä olekaan. Mo-i-Ranan katukeittiön tyttö ei oikein suostu ymmärtämään sen paremmin englantiani kuin ruotsianikaan. Missä vika? No, ymmärrys vähän paranee kun käännän äänen volyyminappia suuremmalle. Pyrimme vaatteet likomärkinä paikalliseen hotelliin, mutta siellä meille kerrotaan paikan olevan täynnä. Kummallista! Suurin osa asiakkaista on varmasti tullut jalkaisin. Parkkipaikka nimittäin on lähes tyhjä! Ajamme laskettelukeskuksen matkailumajaan. Siellä ei olla turhan nuukia, ja mekin kelpaamme asiakkaiksi. Kuivaamme kamppeita ja juttelemme kaarreajotekniikasta. Painan vinkit mieleeni. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
