Mahdunkohan varmasti lautalle!

Hasse ja Breva-pariskunta.

Varbergin linnoitus.

Huvivenesatama.

Anholtin saari ogitetaan onnistuneesti.

Pikkusievää Jyllannin rantaa.

Vuolaan kymen tavoin guzzikansa valuu
Kollindiin.

Pyörät ja teltat löytävät paikkansa
roskapussit eivät niinkään.

Norskien California II näyttää kiertäneen
maailmaa.

Ohjelman alkua odotellaan.

Falcone 500.

Muita rallin Guzzeja

Auningin kro.

Näkymä parvekkeelta.

Tilaa on vaikka tanssien pitämiseen.

Tanskalainen patenttikorkki.

Hiljainen on kylätie.

Suorastaan kuollut.

Tiesitkö aiemmin ymmärtäväsi tanskaa?

Miniseum = minimuseum?.

Tanskalaiset tykkäävät kaikenlaisesta
krimskramssusta.

Puolenyön aikaan baarissa oli
noin monta asiakasta.

Tuosta startataan aamulla.

1.7.2005

Kukahan se on käsittämättömässä viisaudessaan lausahtanut, että aamu muka olisi iltaa viisaampi ja jollakin tapaa parempi! Täyttä potaskaa. Tilaamani herätys on vartin myöhässä, ja lautalle alkaa olla vähitellen kiire. Minä vihaan tällaisia aamuja. Iän myötä aamuäreydestä selviämiseen menee yhä pitempi aika. Silmien heräämiseen kuluu ainakin puoli tuntia siitä kun olen saanut torsoni pystyasentoon - järjen liikkeelle lähteminen kestää vieläkin pitempään. Vaimo tämän toki tietää, vaan eipä sitä tiedä Varbergin hotellin resepsuunin tyttö. Häipyy vilauksessa takahuoneeseen kun vastaan hänen ystävälliseen hyvän huomenen toivotukseensa pitkällä, synkällä ja sanattomalla tuijotuksella. Vaan oppiipahan vähän asiakaspalvelua!

Pohjustan merimatkaa sen henkeen sopivalla silliaamiaisella. Että minnekö minä oikein olen matkalla? No, voi herranen aika, Kollindiin tietysti, pitääkö tuommoista nyt edes kysyä! Miten niin minkä takia? Guzziralliin, kaikkihan sinne ovat menossa. Saa nähdä, mahtuuko edes lautalle.

Odottelen satamassa puolisen tuntia tungoksen alkamista; polttelen, nakkelen kiviä mereen, nakkelen kiviä mereen ja polttelen. Sitten alkaa tapahtua: viereen kurvaa herrahenkilö California II:lla - prikulleen samanlaisella kuin itselläni oli 80-luvulla. Kuski toimii juuri kuin kultivoituneen motoristin kultaisen käytöksen kirja opettaa: Kaikki liikkeet ovat harkittuja ja täsmällisiä; kevyt nyökkäys minun suuntaani, vaihde vapaalle, muutaman sekunnin tyhjäkäyttö, virta pois oikealla kädellä, sivutuen päälle potkaisu, pyörä tuelle, kytkin ylös, pyörän päältä pois vasemmalle puolelle, hanskat pois, kypärä pois ja hidas katsaus ympärille. Pyörä on tahrattoman puhdas, ei pölyn hiukkastakaan, ja kromiosat kiiltelevät kirkkaina. Kaverin nahkapuku on kuin itsensä Armanin leikkaama.

Äimistyn niin, että puhuttelen kaveria hätäpäissäni ruotsiksi. Hän haluaa ravistaa kättäni. "Hasse från Uddevalla", ja sen jälkeen en enää muuta ymmärräkään. Sen verran on Hasse-pojan puheessa aksenttia. Esitän kiireesti, että hänkin puhuisi joko ruotsia tai englantia. Hasse vaihtaa englantiin.

Kerron Hasselle, mitä muutoksia tein omaan Californiaani: kuinka madalsin istuinta, vahvistin takatelinettä ja katkaisin pleksin kun yritin taivuttaa sitä aerodynaamisempaan muotoon. Mutta tämä Cali on kuulemma täysin originaali, mitään muutoksia ei ole tehty. Tehtaalla laitetut öljytkin edelleen, vai? No, ne vaihdetaan säännöllisesti. Kilometrejä pyörään tulee vuodessa toista tuhatta. Ymmärrän yskän; enemmän omistettavaksi kuin ajettavaksi. Myönnän toki saman tien, että pyörä on niin kaunis, että se kelpaa huonekaluksikin.

Hasse kysyy, mistä olen hommannut Corbinin soolositsin. Saksasta, ja se on erittäin epämukava. Istuin on muodoltaan oikein hyvä, mutta selkänojan asentamiseksi istuinrunkoon on leivottu neliskanttinen metalliputki. Ohuen toppauksen läpi se painaa häntäluuta erittäin pahasti. Jos putki edes olisi pyöreä, voisin työntää sen omaan vastinkappaleeseeni ja saada siten entistä tukevamman ajoasennon. Mutta kulmikkaan putken kanssa on vähän hankalaa. Hasse katselee pitkäänsä. Ilmeisesti hänen ennakkokäsityksensä suomalaisista vahvistuvat entisestään. Kevennän tilannetta kertomalla, että kunhan tästä päästään kotiin, puran toppauksen ja yksinkertaisesti sahaan putken irti. Selkänojaa en ole koskaan osannut istuimessa kaivata.

Hassen kanssa muodostamamme minijonon hännille kurvaa pariskunta upouudella Brevalla. Mukavaa ja puheliasta väkeä hekin. Rouva kyselee, mistä asti olen tullut, ja taivastelee kahtena päivänä ajamaani matkaa. Tunnen oloni hieman vaivautuneeksi. Millaisia päivämatkoja nämä ruotsalaiset oikein mahtavat ajaa?

Ajamme laivaan. Me olemme se tungos.

Juon kahvit, syön sämpylän ja kiipeän kannelle katsomaan, olisiko sittenkin muitakin tulijoita. Pari asuntoautoa ja viime hetkellä kymmenisen pyöräkuntaa. Laivan kapteeni tuntuu olevan yhtä valmis lähtemään matkaan kuin minäkin.

Viipyilen kannella, enkä hakeudu ruotsalaisten seuraan. Mahtava linnoitus täällä Varbergissa, mereltä käsin sen näkee oikein komeasti. Milloinkahan sitä on mahdettu viimeksi käyttää siihen tarkoitukseen, mihin se on rakennettu? Taitaa olla Suuri Pohjan sodan aikoihin 1700-luvun alkupuoliskolla, jolloin Kaarle XII kävi ottamassa turpiinsa Pultavalla saakka.

Huvivenesatamaa ohitettaessa voi todeta, ettei Ruotsin sosialistihegemoniakaan ole aivan kaikkia tuloeroja pystynyt tasapäistämään.

Meri on tyyni, ja näyttää siltä, että Grenå saavutetaan ilman että minun pitäisi tavoitteen puolesta juurikaan ponnistella. Oikaisen ruotoni kansiarkulle auringon puolelle. Mukavaa tämä moottoripyöräily. Nukahdan.

Herään siihen kun Breva-rouva ravistelee minua olkapäästä. Hän sanoo, että ohitamme juuri Anholtin saarta ja tarjoaa termarista kahvia ja muovipussista pullaa. Otan tarjouksen kohteliaasti vastaan; kyllähän tällaisen merimatkan rasitukset saavatkin suolet kurnimaan. Herra Breva ilmestyy myös paikalle. Juttelemme niitä näitä. Sanovat hankkineensa ensimmäisen moottoripyöränsä vasta viime keväänä herran 50-vuotispäivän kunniaksi. Kyselen innostuksen syytä ja sitä, miksi valinta osui juuri Guzziin - helpompiakin pyöriä kun on olemassa. Pariskunta katselee toisiaan, eikä kumpikaan oikein ota syytä sen enempää pyörän hankinnasta kuin sen merkistäkään. Mutta mukavaa on ollut, paitsi että mamma keikuttelee takana, ja lapset eivät ole vielä järkytyksestään toipuneet. Yritän lohdutella vetoamalla siihen, että hyrrävoimat kyllä pitävät pyörän pystyssä mamman keikuttelusta huolimatta. Ja varmasti ne lapsetkin ajan myötä isän ja äidin aiheuttamasta häpeästä toipuvat.

Grenåssa täytyy tankata. Huoltiksella yhytän norskin T-850:llä. Suuntaamme yksissä kohti Kollindia. Opastuskyltit loistavat poissaolollaan. Kollindissa norskipoika lähtee etsimään seinästä rahaa, minä menen konditoriaan juomaan kahvit ja syömään kunnon smörrebrödin. Tiedustelen myyjätytöltä samalla, missähän täällä mahtaa olla semmoinen kuin MC Touring Camping. Tyttö sanoo, että kyllä täällä semmoinen pitäisi olla, mutta hän ei tiedä missä. Ennen kuin ehdin kysyä, mitä hän teki koulussa maantiedon kotiseutuopin tunneilla, hän viittaa kädellään juuri kadunvarteen pysäköivään pyöräparttioon ja sanoo, että kysy noilta.

Kysyttävät osoittautuvat suomalaisiksi. Navetan takaa vasemmalle ja siitä viitisen kilometriä.

Ajan rallipaikalle. Hellettä alkaa olla ihan mukavasti. Ilmoittaudun. Mökkipaikkoja ei ole. No, eipä mitään, majoitun kylällä johonkin krohon, huomennahan minä kuitenkin jatkan jo matkaa.

Kiertelen alueella. Tutun näköisiä maanmiehiä ja -naisia tulee vastaan. Nimistä ei ole mitään tietoa, jossakin on vain nähty aiemminkin. Ja mitäpä sitä nimistä, jokaisella sellainen kuitenkin varmasti on.

Osun Eskoon, joka on jo hilpeällä tuulella. Esko selittää par'aikaa hoikalle, California III:lla ajavalle kaverille, jonka uskon olevan nimeltään Ikkala, että pisimmän matkan palkinnon pitäisi olla nyt lähellä. Puutun puheeseen ja huomautan, että lähellä voi olla mutta samalla myös tavoittamattoman kaukana. Minä asun Rajakylässä ja Esko torin rannassa. Minulla on ainakin kahdeksan kilometriä pitempi matka. Pettymyksestä huolimatta jälleennäkemisen riemu on vilpitön. Täällä me Oulun parhaat pojat taas yhytämme toisemme, vieraalla maalla, outojen ihmisten parissa, kaikkien matkaan liittyneiden vaivojen ja vastusten jälkeen.

Istumme nurmelle ja alamme jutella guzzijuttuja. Eskolla on ollut hydraulisilla venttiilinnostimilla varustetun EV:n kanssa jos minkälaisia hankaluuksia. Minulla ei mitään, vaan minullapa onkin vanhan hyvän ajan mekaaniset nostimet. Ikkala vetää sivulaukustaan kardaanin ristinivelen ja sanoo, että tällainen pitäisi jokaisella guzziukolla olla aina varalta mukana. Minulla on mukana vain pakollinen liikennevakuutus. Siunaan hätäisesti itseni ja Guzzin. Ikkala on niitä vastentahtoisella kateudella ihailemiani tyyppejä, jotka korjaavat pyörästään vian kuin vian - yöllä sateessa tien päällä, yhdellä kädellä ja toinen silmä kiinni.

Hailuotoajossa kerrattain porukkaan iskeytyi brittimotoristi. Kaveri ylisti brittikoneiden yksinkertaista rakennetta. Sanoi, että hän voi milloin tahansa ottaa pyörästään koneen irti, viedä sen telttaan, ja aamuun mennessä on laittanut koneen kuntoon. Tähän vannoutunut bemaristi Reiska:
-"Minä kyllä mieluummin ajan sellaisella pyörällä, että saan yöni nukkua rauhassa ilman että konetta täytyy raplata aamuksi ajokuntoon."
End of conversation.

Esko haluaa kuulla, miltä suorat Lafranconit kuulostavat. Lyön pyörän käyntiin. Jypäkät on töminät.

Kiertelen ja kaartelen alueella - on mukava jututtaa muitakin uskossa olevia. Italian poika on tullut 30-luvun museopyörällä Napolista saakka. Se siitä minun pisimmän matkan palkinnostani!

Aurinko alkaa painua mailleen. Puheet on puhuttu, omat kehuttu, vieraat haukuttu. Pitäisi vissiin tälle päivää jotain syödäkin. Ja löytää paikka, mihin päänsä yöksi kallistaa. Kollindista ei löydy kumpaakaan. Neuvovat parin kymmenen kilometrin päähän Auningin kylään. Ajan sinne ja käyn taloksi.

Haen baarista vesipullon, jano on kuin kamelilla. Kulautan litran, ja olo kohenee kummasti. Pullossa näyttää olevan vanhan hyvän ajan patenttikorkki. Tai enemmän ehkä hyvän kuin vanhan - korkki onkin muovia.

Monikohan mahtaa vielä muistaa meikäläisten limsapullojen posliiniset korkit! Jo päältä päin katsoen näki, että sillä konsvärkillä varustetusta pullosta ei lirunut ulos tippaakaan vahingossa. Sulkumekanismi oli vielä varmennettu korkin nokkaan pujotetulla kumisella tiivisteellä. Kun pullon napsautti auki, hiilihapot tuhahtivat mukavasti, joskus suoraan silmille. Samanlainen, toki isompi, posliinikorkki oli myös viiden litran vaarinkaljapullossa, joka puisessa korissaan raahattiin heinäpellon janojuomaksi. Vaarinkaljat pullonkorkkeineen taisivat hävitä markkinoilta siinä vaiheessa kun heinäntekoväki vaihtui niittomurskaimiin, silppureihin, pöyhimiin, karhoittimiin, paalaimiin sekä kaiken maailman paalinkäärijöihin ja yliolanvempaimiin.

Pullonkorkkien kehitystyöhän liittyy myös varsinainen oivallus: Gorbatsovin johdolla Venäjällä alettiin kaavailla ruplan muuttamista vapaasti vaihdettavaksi valuutaksi. Kaikille oli selvää, että ruplan arvo romahtaisi murto-osaan entisestä. Kun votkan lisäksi oikein muuta ostettavaa ei ollut, kansa pisti rahansa siihen. Kulutus ei kuitenkaan votkateollisuuden mielestä ollut sitä, mitä se olisi voinut olla. Niinpä litran votkapullot varustettiin sulkemiskelvottomilla repäisykorkeilla. Sijoitushenkiset iivanat lotrasivat votkan kanssa päät märkinä. Seurauksena oli alkoholiperäisten sairauksien räjähdysmäinen kasvu. Gorba yritti hädissään pistää viinahanat kokonaan kiinni, josta seurasi levottomuuksia, josta taas seurasi Gorbatsovin suosion alamäki, jota seurasi.......

Siistiydyn ja juon ulkona vielä oluen ennen illallista. Jututan kaveriksi tekeytyvää labradorinnoutajan pentua. Emäntä on ihmeissään. Ei olisi uskonut koiran ymmärtävän suomea. Nappaan päiväkirjaa varten jutun tueksi muutaman valokuvan. Ei mitään sisältöä tälläkään kertaa. Turhauttavaa. Koko kylä on helteisessä illassa kuin kuollut.

Tilaan kalaa. Kysyn tarjoilijalta, olisiko mitään mahdollisuutta saada jonkinlaista aamupalaa ennen virallista aamiaisaikaa - tien päälle kun pitäisi päästä ennen sian pieremää. Tyttö lupaa kattaa aamiaisen tv-huoneeseen.

Hetken päästä hän kiikuttaa tilaamani kala-annoksen. Kala löytyy paksun sienikastikkeen alta pitkän kaivamisen jälkeen. Miksiköhän nämäkin pyrkivät peittämään tilatun ruoka-annoksen toisarvoisilla lisukkeilla? Enhän minä tilannut kastiketta kalalla, vaan kalaa, enkä soosista puhunut yhtään mitään. Sama juttu kuin Söröyalla ystävällisen Ahmedin ravintolassa, jossa Ahmed leivitti mustekalat, koljat, seit ja turskat kaikki saman makuisiksi taikinatönköiksi. Ei hyvä mutta varmasti tarpeeksi ravitseva ateria täälläkin. Tyttö tuo kahvit ulos.

Soitan Ollille, jonka tiedän olevan juuri Kontiorallissa. Kyselen vuotavista stefoista. Olli sanoo vian olevan lähinnä kosmeettinen. Miksi Kontiossa eikä Kollindissa? Ollin vastauksessa on selvästi selittelyn tuntua. Kuuntelen ääneti, enkä suo välikommenteilla helpotusta. Saariselän miehen on pakko lisätä pökköä pesään. Päästän lopulta Ollin pinteestä. Lupaan toki kirjata selitykset ja nostaa ne taas esille sopivan tilaisuuden tullen. Kaavailemme syyskesälle jotain yhteistä lyhyempää lenkkiä.

Kivi-Pekka, Oulun guzziporukan alfauros, soittelee myös samoissa merkeissä Kontiosta. Mielenkiintoista. Kaksi katuvaista Kontioon eksynyttä guzziukkoa anelee synninpäästöä samanlaisilla verukkeilla. Pakko kai tässä on jonkinlainen häpeärangaistus yrittää järjestää. Ihan noin heidän ihmisinä kasvamisenkin nimissä. Saavat sitten sieluilleen rauhan.

Tutkailen karttaa. Mitäpä jos heittäisi kotimatkalla lenkin Norjan kautta. Sehän ei tee kuin pienen mutkan länteen.

Haen vastaanotosta lautta-aikataulut. Hirtshalsista näyttää pääsevän Kristiansandiin useammallakin vuorolla pitkin päivää. Katson telkkarista sääennustuksen. Lupaavat idästä päin sadetta. No, vaan tämähän on selvä juttu. Huomenna Norjaan, norskien laulumaille.

Lopun iltaa katselen länkkäriä, jossa Gene Hackman, Matt Damon ja Robert Duvall pistävät Nantan Lupanin, valkonaamojen kielellä Geronimon, apacheja halki, poikki ja pinoon. Mottitalkoita säestää mukavasti Ry Cooderin säveltämä musiikki.

Lasken taskujen pohjille kertyneet mikkihiirivaluutat. Täkäläisiä on vielä noin 300 sikulin edestä. Niillähän saa laivalta varmastikin wiskipullon. Mutta sitä ennen täytyy vanhat Famous Grouset juoda pois. Aikansa ja vaivansa tässäkin hommassa.

Yöllä ihmettelen, miksi Århusiin ajavat rekat kulkevat minun parvekkeeni kautta.

"Herään yöllä usein pohtimaan jotain vakavaa ongelmaa ja päätän, että minun on kerrottava siitä paaville. Sitten kavahdan täysin hereille ja muistan, että minä olen paavi."

Paavi Johannnes XXIII