|
19.5.1992 Selkä tuntuu aamulla melko vetreältä. Jos se tämmöisenä pysyy, niin eipä huolen häivää. Tuota pikaa olemme taas tien päällä. Saksan moottoriteillä kaikki ajavat juuri niin kuin sikäläisessä moottoritien ajo-oppaassa käsketään tehdä. Ei poikkeuksia, vaan kaikki on täysin ennalta arvattavissa. Ranskassa tilanne on hieman toisenlainen. Täällä kukoistaa gallialainen luovuus ja yksilölliset ratkaisut eri tilanteissa. Näin nimenomaan negatiivisessa merkityksessä. Kun ranskalainen lähtee liikenteeseen, vastuu hänen perille pääsystään siirtyy muiden liikenteessä olevien kontolle. Norjassa on vähän sama juttu. Ajelemme Nantesin, Le Mansin ja Chartresin ohi Pariisin eteläpuolelle moottoritietä, mikä täällä muuten on maksullista. Viipotamme kolmesta kaistasta keskimmäisellä. Nopeutta on hyvän joukon toista sataa. Joku pyrkii ohi oikeanpuoleista kaistaa Renaultilla, jonka perässä on peräkärry. Kärryssä seilaa irrallaan pahvilaatikoita sinne tänne. Ratin takana istuva Gallian salvukukko on kiinnostuneempi katselemaan meitä kuin liikennettä. Olli antaa hanaa, minä päätän vähän höllätä ja päästää äijän vikkelästi ohi. Ikävä kyllä teen vikaratkaisun. Kun auto on juuri päässyt ohitseni, lavalta irtoaa yksi laatikoista, jonka saan suoraan polveeni. Ensin silmissä kipunoi kivusta sitten raivosta. Renaulttiukkokin näkee peilistä, mitä tapahtuu. Ajan uudelleen rinnalle näyttämään kansainvälisesti hyvin tunnettua sormimerkkiä. Komonokka ilmehtii viatonta ja levittelee käsiään - molempia yhtä aikaa tietysti. C'est la vie, saatana! Le Mansissa pysähdymme kunnon tauolle syömään, juomaan ja naureskelemaan maan liikennekulttuurille. Patonki on hyvää, eikä täytteissäkään ole valittamista. Helteessä on mukava istua patiolla aurinkovarjon alla. Lähtiessämme Olli ehdottaa starttia Le Mansin kilpa-ajojen tyyliin, jossa kilpailijat juoksevat ajoneuvoilleen. Kieltäydyn kunniasta ja samalla minulta lipsahtaa, että aristavan polven lisäksi selkäkin on kipeä. Vaikuttaa siltä, että Olli kirjaa tiedonannon muistiinsa. Paha enne! Siinä vielä tupakoidessamme kerron, kuinka yksinkertaisesti ihminen pystyy poisoppimaan epämiellyttävät kokemuksensa kuten selkäkivun ykkösvaiheen hoitokuurin, jos hän niin vain haluaa. Silmistä näkyy, että Ollilla poisoppimisen prosessi on korkeintaan alullaan. Pariisin eteläpuolella jätämme moottoritien. Tungos alkaa lisääntyä, monessa paikassa joudumme jonottamaankin. Mateleminen muutama metri kerrallaan näyttää olevan useimmille alkuasukkaille liikaa. Viereisessä autossa istuu neljä matkamiestä. Olen laskevinani, että siellä viuhtoo yhtä aikaa ilmassa yksitoista kättä. Varmasti niillä sen verran saa ilmavirtaa aikaiseksi, että tuulettimen päällä pitäminen on turhaa. Nauramatta sitä ei voi katsella. Pysähdymme välillä levikkeelle tutkailemaan karttaa. Tai paremminkin Olli tutkailee. Minun huomioni kiinnittyy erääseen maailman vanhimman ammatin nuoreen harjoittajaan. Hän tekee kauppaa edessä seisovan rekan kuljettajan kanssa. Lopulta hinnoista päästään sopimukseen, ja tyttö kiipeää rekkaan. Kysyn Ollilta, näkikö hän saman kuin minäkin. Olli myöntää nähneensä, mutta sanoo, että kaikki sitä touhua täällä harrastavat. Hyppää Guzzin selkään ja painuu tien päälle. Minulle tulee kiire. Ainoa kartta on nyt Ollilla, enkä minä edes vilkaissut tien numeroa, mitä pitäisi mennä. Yritän kuroa välimatkaa kiinni, mutta Ollin kiihkeän ajotempon tuntien tiedän, ettei se ole kovin helppoa. Varttitunnin päästä näen vilauksen punaisesta ajopuserosta muutama sata metriä edelläni. Eikä välissä ole montakaan kymmentä ohitettavaa autoa. Sitten hoksaan pelin hengen. Ollilla ei ole suunnitelmissakaan, että poikkeaisimme tältä tieltä minnekään. Varmasti hän siitä sanoikin levikkeellä, mutta kun pani merkille huomioni kiinnittyneen menossa olleeseen kaupankäyntiin, päätti pikkuisen ajattaa minua. Tämä on taas niitä tilanteita, joista ei saa ilmeelläkään osoittaa olevansa mitään mieltä. Vähän ennen Clermontin kaupunkia näen Olli kiskovan levikkeellä kypärää päästään. Kurvaan viereen. Poltamme tupakat ja tutkimme uudestaan karttaa. Nyt minullakin siihen riittää mielenkiintoa. Olemme hyvin lähellä Verdunia, joten päätämme jäädä yöksi Clermontiin. Hotellissa meidät otetaan hyvin ystävällisesti vastaan. Mamma jopa lähtee näyttämään, kelpaako meille hänen esittämänsä twin room. Kyllä kelpaa. Saamme vielä ohjeen lukita pyörät kunnolla yöksi. Pakolliset iltatoimet syömisineen ja juomisineen. Sitten vaakasuoraan ja unta palloon. Pikkuisen juilii selkää. En siitä kuitenkaan puhu mitään. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
