|
16.5.1992 Gasthausin papparainen pyöriskelee pirteänä alakerrassa kun puoliunisina könyämme aamiaiselle. Pöydässä odottavat jo tuhdit eväät. Saamme isännästä taas juttuseuraa, tosin hieman yksipuolista sellaista. Sen verran ymmärrän, että ukkeli kertoo Helsingin tyttöystävästään navan alapuolisia juttuja, joille itsekin naureskelee välillä. Tyydymme nyökyttelemään ja hymyilemään. Belgiasta ei pahaa sanaa. Täällä pärjää ainakin sellainen, jonka kieliopintoihin on kouluaikoina kuulunut pitkä belgia. Pysyttelemme täälläkin moottoritiellä ja viipotamme Liegen, Namurin ja Monsin ohi Ranskan rajalle. Olli alkaa valitella selkäkipua. Rajalla ei viranomaisten toimesta vaadita minkäänlaisia muodollisuuksia. Mutta minäpä vaadin. Marssin sisään tullirakennukseen ja pyydän virkailijalta leiman passiini. Tullimies yrittää selittää, ettei moista tarvita. Niin niin, mutta kun minä haluan sen. Paikalle tulee toinenkin virkailija, joka tolkuttaa minulle samaa asiaa. Vaan minä kun en usko millään. Lopulta antavat periksi ja lyövät leiman passiini. Kiitän ja jätän heidät täysin ymmällään vispaamaan käsiään toisilleen. No, siinäpä pojille piisaa juttua loppupäiväksi. Rahanvaihtopaikassa asiat sitten jo sujuvatkin tyyliin "no problem, monsieur". Jotenkin siellä tunnutaan tajuavan, että jos Ranskaan tulee, pitää vaihtaa Ranskan sikuleita. Merci beaucoup vaan. Olemme Champagnen maakunnassa. Yht'äkkiä tiet oikenevat viivasuoriksi. Mikään ei viittaa vähäisimmässäkään määrin samppanjan valmistamiseen. Sen sijaan joka paikassa ympärillä aukeavat laajat rypsivainiot. Ihastelen Ollille maan avaruutta, ja saman tien olemme kiinni vanhassa väittelyssä siitä, onko ihmisen hyvä asua aukeilla mailla vai metsän suojassa. Tasankojen kasvattina vakuutan taas kerran, että ihmiselle, jolla ei ole mitään salattavaa tunnollaan, aukeat sopivat asumiseen erittäin hyvin. Olli vain pudistelee päätään ja näyttää jotenkin salaviisaalta. Hieman ennen Amiensia ylitämme Somme-joen, jonka jälkeen tien vierellä on hautausmaita aina vähän väliä Ensimmäisen Suuren Rytinän peruina. Saksan sotaretki länteen vuonna 1914 törmäsi liittoutuneiden lujaan vastarintaan. Länsirintamalle syntyi useita painopistealueita, yksi Sommeen - Amiensin ja Peronnen kaupunkien väliselle alueelle. Monin paikoin lujasti kenttälinnoitetut rintamalinjat jumittuivat paikoilleen. Siinä sitten pidettiin vihaa vuositolkulla samoissa asemissa. Heinäkuun alussa 1916 Verdunin taistelujen jo riehuessa pahimmillaan, britit aloittivat suurhyökkäyksen lähellä Somme-jokea saadakseen murtuman saksalaisten linjoihin. Hyökkäys epäonnistui ja nieli liittoutuneilta ensi vaiheessa 60000 sotilasta kaatuneina ja haavoittuneina. Seuraavan puolen vuoden aikana hyökkäyksiä jatkettiin saman kaavan mukaan: tykistön tukemana avoimena rintamahyökkäyksenä. Saksalaisrintama kuitenkin kesti, siirtyi jopa hieman länteen. Ainoa varsinainen tulos tästä "Suurena Teurastuksena" tunnetusta offensiivista oli, että liittoutuneet menettivät 620000 miestä, saksalaiset 450000. Somme oli katastrofi liittoutuneille, etenkin briteille. Pysähdymme Warlencourtin englantilaiselle hautausmaalle, jonne on haudattu 3000 sotilasta. Tutkailemme hetken aikaa sankarihautojen rivejä. Kovin nuorina sankarit tuntuvat henkensä heittäneen varmaan itselleenkin epäselväksi jääneen asian puolesta. Risteihin merkityistä syntymä- ja kuolinpäivämääristä laskettuna kaatuneiden keski-ikä on hieman kahdenkymmenen yläpuolella - nuorin seitsemäntoistavuotias. Hiljaisiksi vetää meidät molemmat. Jotenkin tämä ihmiskunnan järjettömyyden manifestaatio saa epäilemään omaakin viisautta, minkä sinänsä harvoin asettaa kyseenalaiseksi. Viereisen muistomausoleumin seinillä on laatat taisteluihin osallistuneista joukko-osastoista. Kirjoitamme vielä nimemme vieraskirjaan ja kävelemme pyörille. Siinä tupakoidessamme molemmille pälkähtää päähän yht'aikaa sama kysymys: missä ovat saksalaisten hautausmaat? Niitä ei näy missään. Ajelemme Amiensin kaupungin läpi eteenpäin. Ilta alkaa jo saavuttaa meidät. Pysähtelemme kuitenkin siellä täällä, mutta juttu ei tunnu oikein luistavan; molemmat kai sulattelemme vielä sankarihaudoilla käyntiämme. Aumalen kaupunkipahasessa alamme etsiä asentopaikkaa. Löydämme hotellin ja menemme sisään. Vastaanotto on kerrassaan tyly. Vaikuttaa siltä, että meidän ranskansikuleita täällä ei yksinkertaisesti tarvita. Olemme kuitenkin sen verran väsyneitä, että päätämme olla huomioimatta osaksemme tulleen ylenkatseen. Ja voihan se olla, että kun tästä vähän siistiydytään ja piristytään, niin katsotaan sitten, mistä kana kusee. Ruokaillessamme panemme merkille, että palvelu paranee jonkin verran kun öykkäröi kunnolla tarjoilijoille. Mitenkähän hyvän palvelun täällä saisi, jos pariakin henkilökuntaan kuuluvaa vetäisisi ohimennen päin lärviä? Kiusaus asian testaamiseen ei ole mitenkään vähäinen. Syötyämme juomme vielä parit kylmät oluet, jotka maistuvat taivaallisen hyviltä. Taas on menty koko päivä jonkin asteisen nestevajauksen puolella, joten mikä tahansa kostea maistuu. Päätämme käydä kurkkaamassa Aumalen menopaikkoja, jos sellaisia sattuisi olemaan. Olli kuitenkin valittaa selkäänsä sen verran, että se pitää hoitaa ensin kuntoon. Tarjoan vanhana hierojana Ollille kaksivaiheista kuntoutusohjelmaa: ensin kipu parannetaan hieromalla, kakkosvaiheessa sen uudelleen iskeminen estetään nauttimalla loput tänne asti raahatusta viskipullosta. Ykkösvaiheesta selvästi huolissaan Olli lopulta asettuu lattialle mahalleen. Poljen kantapäällä kipeytynyttä kohtaa ristiselässä. Lupaan, että kuuri loppuu siihen kun valituskin loppuu. Se taantuu pikku hiljaa ähinäksi. Vartin kuluttua ei enää kuulu minkäänlaista ääntä, sormet vain välillä kouristuvat nyrkkiin, välillä aukenevat suoriksi. Hoito tuntuu purevan. Kokeiltuamme hieman aikaa kakkosvaihetta lähdemme kaupungille. Siellä ei näy edes hiiren hyppyä; niin on kuollut tämä kylä. Palaamme takaisin hotelliin. Jatkamme Ollin kuntoutuksen kakkosvaihetta pitkälle yöhön. Naapureilla on meille ilmeisesti jotain asiaa kun hakkaavat nyrkillä seinään. Olli kysyy, mitä naapurista kuuluva "merde" tarkoittaa. En tiedä. Mutta palautamme terveiset koputtelemalla seinään mekin ja huutelemalla "greetings from Sweden". Oppivatpahan, perkeleet, vähän ruotsalaisuuden syvintä olemusta! Huomenna nousemme maihin Normandiassa, jos kohta kuivan maan puolelta. Mutta yllätyshän on useasti ollut sotatoimien menestykselle ratkaiseva tekijä. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
