|
14.5.1992 Taitaa olla jo toinen hellepäivä tulossa. Suuntaamme länteen kohti Hanstholmenia, jossa sijaitsee kulttuuri- ja opintomatkamme ensimmäinen virallinen vierailukohde. Ajelemme kaikessa rauhassa, sillä ympäristökin on todella rauhallinen; yhtä rauhallinen kuin siinä liikkuvat tanskalaiset, joiden rauhallisuuden joku voisi tulkita johtuvan ns. yleisistä syistä. No, kaipa nämä Jyllannin asukkaat ovat vähän hitaan sorttisia juntteja, mutta ovat sitä ilmeisestikin omasta halustaan. Katsovat valinneensa samalla tavalla "hyvän osan" kuin Martta ja Maria -sisarusparista aikoinaan edellinen. Suotakoon se jyllantilaisille. Tanskalaisten osuudesta toiseen maailmansotaan ei juurikaan ole sankaritarinoita kirjoitettu. Eikä kyllä sankaritekoihin ollut juuri aikaakaan. Sen verran vikkelästi tilanne eteni. Saksalaiset aloittivat 9. huhtikuuta 1940 sotatoimen nimeltään Weserübung (Weserin harjoitus). Operaation tarkoituksena oli miehittää Tanska, ja Norjasta ensi hätään Oslon lisäksi ainakin eteläiset rannikkokaupungit. Tanskan miehittäminen kesti yhden vuorokauden. Tanskalaisten antautumiseen ei toki mennyt aivan niin kauan. Parikin tarkistamaani lähdettä mainitsi saman ajan - neljä tuntia operaation alkamisesta. Ja se oli sitten siinä koko homma tanskalaisten näkökulmasta. Miehittäjän kannalta vaarallista vastarintaliikettä ei syntynyt oikeastaan koskaan. Vasta aivan sodan loppupuolella - kun tanskalaisetkin tajusivat, mistä kana tuolloin jo kusi - Kööpenhaminassa nousi jonkinlainen aseellinen vastarinta saksalaisten karkottamiseksi. Jos tanskalaisten sotilaskuntoa ei kovin koeteltukaan, siviiliväestöstä osa joutui kärsimään senkin edestä; muun muassa Hanstholm tyhjennettiin asukkaista kokonaan. Saksalaiset tarvitsivat kaupungin kokonaan omiin tarkoituksiinsa. Heidän suunnitelmansa oli sulkea Skagerrakin salmi sijoittamalla raskasta rannikkotykistöä Hanstholmiin ja salmen Norjan puoleiselle rannalle Kristiansandiin. Ja hyvin hommassaan onnistuivatkin, vekkulit; pinta-aluksilla purjehtiminen Itämerelle ilman saksalaisten suopeaa suhtautumista oli käytännössä mahdotonta. Oikeastaan ainoa miehitysvaltaa uhannut porukka oli Själlannin Ruotsin puoleisen rannikon kalastajat. He kuljettivat veneillään mm. Tanskan juutalaisia ja muutakin saksalaisten vainoamaa väkeä Juutinrauman poikki turvaan Ruotsiin. Vallalla oli täysin myyjän - siis veneiden omistajien - markkinat, ja sen myötä tähtitieteelliset palkkiot. Usea taloudellisesti menestynyt tanskalaissuku loi varaudelleen pohjan juuri noina aikoina. Eli tuonne Hanstholmeniin me nyt sitten olemme matkalla; saksalaisten rantapyssyä katsomaan. Ja tuota pikaa olemmekin perillä. Käymme kaupungin ostoskeskuksessa kahvilla ja ostamassa Ollille verkkapuvun. Kiusauksesta huolimatta jätän kysymättä hänen lenkkeilysuunnitelmistaan reissun aikana. Jospa ne hyvinkin käyvät vielä itsestään selville. Minulla on sama vanha verkkapuku matkassa kuin aina ennenkin. Mutta minkä lajin urheilijoiksi meidät noissa asuissa luokiteltaisiin? Pitkän matkan juoksijoina meitä tuskin pidettäisiin, sumopainijoina ehkä kyllä. Voi olla fiksu idea, ettemme pidä pukujamme päällä yhtä aikaa - ei herätä niin paljon huomiota. Kurvaamme majakalle, jossa on myös pieni museo. Ylhäälläkin käymme. Kun Göteborgin ja Fredrikshavnin välillä ei keskusteltu merisairaudesta, en minäkään halua sen kummallisemmin korostaa, että korkealle kiivetään. Tässähän oppii itsehillintää meikäläinenkin; ja varmasti tarpeen onkin. Rannikkotykistölinnakkeen parkkipaikalla tapaamme muutamia saksalaismotoristeja. Ovat tulleet katsomaan isiensä saavutuksia Kolmannen Valtakunnan luomistöissä. Morjestamme, mutta sen kummallisemmin emme juttusille heittäydy. Niin se aina on, kun ollaan porukalla liikkeellä - puhumisen tarpeen saa tyydytetyksi omassakin sakissa. Ulkopuolisia kontakteja ei juurikaan kaipaa. Kömmimme linnakkeen uumeniin. Se on varmasti tyydyttänyt sodankäynnin ja sotilaiden tarpeet hyvin. Sisältä löytyy niin majoitus-, huolto- kuin saniteettitilatkin. Lämmitysjärjestelmäkin linnakkeessa on ollut. Kaikki sisäänkäynnit on suojattu konekivääripesäkkeillä, aivan ilmaiseksi ei ole tarvinnut ketään sisään päästää. Tykkien lastaussilloilla on satojen kilojen painoisia ammuksia. Kaipa niistä nyt kuitenkin sytyttimet on otettu pois. Tykkien suuntaamiseen tarvittavat rakennelmat ovat todella valtavaa kaliberia. Viivymme sisällä toista tuntia. Ulos tultuamme on jonkinlaisen yhteenvedon paikka: Kovasti on insinööritaitoja ja työtä tarvittu, jotta naapurilta saataisiin henki pois, ja kuitenkin se pystyttäisiin tekemään itselle suht' mukavissa oloissa. Ajamme ulos Hanstholmenista. Valitsemme Pohjanmeren rantaa pitkin kulkevan tien. Liikennettä ei täälläkään juuri ole, ei ainakaan haitaksi asti. Poikkeilemme joissakin rannan pikkukylissä, jotka koostuvat muutamasta talosta ja kalastusatamasta. Eivätkä ne juuri toinen toisistaan eroa millään tavalla. Hiekkaiset rantadyynit kuulemma muuttavat tuulen tuiverruksessa muotoaan koko ajan. Siitä on nyt kymmenkunta vuotta kun olen tätä tietä ajanut. Minun silmääni mikään ei kyllä näytä muuttuneen. Toisaalta edellisestä visiitistä on tuplasti miesmuistin verran aikaa, joten ihmekös tuo! Sivutuuli painaa kiusallisesti, Nissum Bredningen lahden kohdalla erityisen keljusti. Olen jo pariin kertaan Ollille valittanut, että en oikein tahdo pysyä perässä kun tuuli tuntuu yrittävän kiskoa minut satulasta. Olli ei oikein ota kantaa asiaan. Jotenkin minusta tuntuu, ettei minua nyt oteta niin tosissaan kuin pitäisi. Tämä tietysti ärsyttää minua, ja pidän yllä puhetta tuulesta niin kauan, että se alkaa ärsyttää Ollia. Mutta pakko tähän nyt vain on jonkinlainen kannanotto saada. Esitän pyörien vaihtoa muutamaksi kymmeneksi kilometriksi. Olli ei asiasta innostu. Muovilla katettujen saksalaispyörien kanssa painiminen sivutuulessa ei kuulemma kiinnosta. No niin, tulihan sieltä mielipide! Ja totuuttakin siinä on mukana, ainakin siteeksi. Pichlerin katteella varustetussa Bemarissa on kyljissään liian paljon yhtenäistä pintaa, johon tuulen on helppo tarttua. Tosi on! Nyt kun tätä on lukemassa pieni tuttu porukka, ja on varma tieto siitä, ettei sana leviä, kerrotaanpa toinenkin juttu, joka Ollia ärsyttää: Minä sondeeraan pitkin päivää, ehditäänkö tänään sinne asti, minne minä olen suunnitellut. Laskeskelen kilometrejä ja kellonaikoja, enkä aina malta pitää suutani kiinni matkan edistymisestä suhteessa suunnitelmiini. Ja tämä saa Ollin otsasuonet tykyttämään - huomattavasti enemmän kuin mitä hän haluaa näyttää ulospäin. Ivalon mies on tyypillinen bernsteinlainen motoristi, jolle liikkeellä oleminen on tärkeämpää kuin päämäärä. Toisaalta se, päästäänkö illalla suunnittelemaani määränpäähän, ei loppujen lopuksi minullekaan kovin tärkeää ole. Laskeskeleminen tarjoaa vain jonkinlaista ajankulua. Mutta taitaa olla viisaampaa hetkeksi jättää kilometrit ja kellonajat. Jos jostakin osuu eteen smörrebröd-paikka, niin tilanne on taas hallinnassa. Sellainen löytyykin tuota pikaa Torsmindesta. Kysyn kapakoitsijalta, montako smörrebrödiä kaksi tosi nälkäistä suomalaista tarvitsee tullakseen kylläisiksi. Isäntä katselee meitä hetken, eikä suostu arviota antamaan. Hänen ratkaisunsa ongelmaan on, että hän hälyyttää vaimonsa tekemään leipiä. Hän itse sitten kantaa niitä meille siihen asti, kunnes ilmoitamme tulleemme ravituiksi. Ajatus tuntuu meistäkin toteutuksen arvoiselta. Aperitiiveiksi juomme pilsnerit. Pyydän isännältä vielä kommenttia lukemaani artikkeliin, jossa tanskalaiset mainittiin onnellisemmiksi kuin muut pohjoismaiset veljeskansat. Onnellisemmiksi siitä syystä, että heillä on jatkuvasti käsillä Carlsbergin olutta, smörrebrödejä ja röda pölsereitä. Isäntä sanoo asian olevan mahdollisesti totta, mutta aivan täydellä varmuudella ei voi vastata kun ei tiedä, kuinka surkealla tolalla asiat ovat muissa Pohjoismaissa. Syödessämme Olli kertoo juttuja Inarin kunnallispolitiikan kiemuroista: Inarin kunnan aluella puhutaan kolmea eri saamenkieltä: kolttasaamea, inarinsaamea ja tunturisaamea. Kunnanvaltuustossa nämä vähemmistöjen täysin suomenkieliset edustajat olivat hoksanneet, että heidän pitää saada käyttää äidinkieltään asioidensa ajamiseksi. Niinpä heidän avukseen palkattiin tulkit, yksi kullekin saamenkielelle, tulkkaamaan puheet suuntaan ja toiseen. Muutaman kerran kuulemma oli käynyt niinkin, että puheen pitäjä ei ollut ollut tyytyväinen tulkin käännökseen, vaan oli itse tulkinnut puheensa suomeksi. Kummeksun mielestäni hieman omaperäistä tapaa ajaa vähemmistöjen asiaa, jos tarkoituksena on saada sille muidenkin myötätunto. Olli sanoo hyvää asiaa ajettavan myös sillä, että kunnan viralliset ilmoitukset painetaan Inarin Sanomiin aina neljällä eri kielellä. Tuntuu aika kansainväliseltä hommalta! Toisellakin jutulla Olli naurattaa minua: Viime talvena Inarin Sanomien toimittaja oli keksinyt laittaa omasta hyvästä aloitteestaan lehteen ilmoituksen. Siinä kutsuttiin Inarin seurakunnan kirkkokuoro ylimääräisiin harjoituksiin. Syynä oli se, että edellissunnuntaina kirkossa esiintyminen oli käynyt todella kelvottomalla tavalla. Tällä sinänsä viattomalla kepposella oli se seuraus, että toimittaja sai viimeisen varoituksen lisäksi useita tappouhkauksia. Kertomus huvittaa minua suuresti; jos kirkkokuoron laulu ei yleisöä aina sytyttäisikään, niin hengen palo tuntuu Inarin seurakunnassa muuten roihuavan melkoisella liekillä. Olli vakuuttaa juttunsa olevan täyttä totta. Jatkamme matkaa pitkin kannaksia kulkevaa tietä: Pohjanmeri jää oikealle ja vasemmalla seuraa Nissum Fjordin jälkeen Ringköping Fjord. Kovasti en jaksa innostua. Iltapäivän helle vetää veltoksi. En viitsi laskeskella kilometrejä enkä kellonaikoja. Viipotellaan tässä nyt vain menemään, illalla varmaankin ollaan jo Saksassa. Jollakin tupakkatauolla kerron Ollille kesän -89 kokemuksistani Römön nakurannalla. Vaikka kertomuksellani onkin aika nolo loppu, se vaikuttaa Olliin soidinkutsun tavoin. Sinne on varoituksistani huolimatta pakko päästä. No, siellä käydään, eikä siitä sitten muuta. Ajelemme Tönderin ohi Saksan rajalle, ja rajan ylitettyämme Niebüllin pikkukaupungin Gasthausiin yöksi. Siellä hyväntuoksuinen rouva ottaa ystävällisesti vastaan meidät - likaiset ja hikiset ukot. Suihkun jälkeen hikinen päivä tuntuu suorastaan huutavan iltamaltaita. Kiusaukselle on helppo antaa periksi. Olli elää jo toista päivää yhteisnimikkeellä kulkevan vieraan valuutan, sikulin, alueella. Hyvin tuntuvat sikulit täälläkin kelpaavan oluen vastineeksi. Nauratamme hetken aikaa valuuttajutuillamme hyväntuoksuista rouvaa, joka ilmeisesti on paikan omistaja. Huominen onkin sitten siirtymäajoa lähes koko päivän. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
