Startti mummilan pihalta

Muoniojoen rannalla, Harrinivan alapäässä

Markkinan jälkeen näkyy jo luntakin

Ropinsalmen kahviossa jätskillä

Kilpisjärvessä lilluvat vielä jäät

Puolenyön jälkeen näkee karttaa
tutkia vielä aivan hyvin

20.6.1987

Vietämme juhannusaaton mummilassa, mutta juhannuspäivänä kurvaamme tien päälle.

Näin paljon tavaraa minulla ei ole ollut kertaakaan mukana aiemmin. Kaikilla mahdollisilla asioilla on ainakin tuplavarmistus. Eli eiköhän tässä pärjäillä. Nähtäväksi jää, tuleeko kaikkia laukkuja aukaistuksi ollenkaan.

Ajelemme rauhallisesti ensin Kolariin. Johanna on hyvä kyytiläinen; istuu rennosti eikä pyri kampeamaan kurveissa vastaan. Yksi huoli tytöllä kuitenkin on; nahkapuseron hihat ovat niin pitkät, että kalvosimet on jouduttu kääntämään. Nyt kuulemma kaikki näkevät punaisen vuorin ja hoksaavat, ettei puku ole alunperin hänen.

Olen sanomaisillani, että jos tuo on huoli, niin puseroa ei kyllä kannata aukaista. Muuten kaikki näkevät, että housujen vyötärö ylettyy kainaloihin - ja vähän ylikin. Pidän kuitenkin taktisesti viisaampana pidättäytyä lausumasta kommenttia ääneen.

Ensimmäinen yllätys tulee kun pysähdymme tauolle Muonijoen varteen. Johanna ei oikein suostu ymmärtämään, miksi Torniojoki on vaihtunut Muoniojoeksi. Selitän kuin apostoli.

No mutta johan nyt! Olen ollut todella tyytyväinen Johannan opettajaan, joka mielestäni on vanhan hyvän ajan auktoriteettikasvattaja. Esimerkiksi suomen kielen sijamuotojen opetusta ei ole hoidettu avainta kätkemällä, vaan kaikki on selvää - vokatiivia myöten. Mutta mitenkäs se tämä jokipuoli? Tässähän taitaakin oppia tuntemaan tytärtä tarkemminkin.

Ajelemme läpi Muonion ja Ylimuonion kohti Palojoensuuta. Maisemassa alkaa olla avaruutta.

Muistan vastikään lehdestä lukemani artikkelin. Siinä haastateltiin pohjoisen alkuperäiskansan edustajaa. Saamenmies tiesi kertoa, ettei valtiolla ole oikeutta Lapin maihin tai vesiin. Maata ja vettä ei voi kukaan omistaa. Lapissa ne kuuluvat saamelaisille.

Lausunto tuntui sen verran paradoksaaliselta, että sille oli pakko nauraa. Mutta taitaapa asialla olla vakavampikin puoli. Jos näille selkosille ei mahdu täällä ikiajoista olleet lantalaiset samoin kuin saamelaisetkin, niin onpa huonompi homma. Se urakka kyllä vielä kusee jonkun kintuille.

Ropinsalmella tapaamme vanhemmanpuoleisen saksalaispariskunnan. Vanha herra tulee juttusille ja puhuu ihan ymmärrettävää englantia. Kertoo olleensa täällä sodan aikana ja on kovasti tohkeissaan kun tunnistaa kuulemma paikkoja. Mielessäni pyörii parikin kiusallista kysymystä, mutta annan niiden olla. Juttelen niitä näitä, mutta en anna ukkelille mahdollisuutta kertoilla sotaretkestään.

Tie nousee korkeammalle. Suomessa 500 metriäkin merenpinnan yläpuolella on korkealla. Johanna kyselee palsasoista. Tarjoan jonkinlaisen selityksen ja päätän tarkistaa asian hissukseen kotiin tultuamme.

Kurvaamme Kilpisjärven mökkikylään. Muitakin yöpyjiä siellä on: belgialaispariskunta. Edellisellä viikolla meininki tuskin on ollut näin hurjaa. Joka tapauksessa mökkikylän isäntä järjestää ohjelmaa soutelemalla järvelle lennättämään ponttooneilla varustettua pienoislentokonettaan. Hyvin lentää, eikä jäistäkään tunnu oleman sanottavaa haittaa.

Vaihdamme vielä belgialaisten kanssa muutaman yhdentekevän ajatuksen. Sen jälkeen unta palloon. En oikein viitsi arvailla kumpi meistä lopulta on väsyneempi.

Olin muutama vuosi sitten kertausharjoituksissa Viestikoelaitoksella - agenttihommissa radiotiedustelupuolella. Meidät vihittiin toinen toistaan suurempiin tiedustelua koskeviin sotasalaisuuksiin.

Jotten missään tapauksessa puhuisi sivu suuni, kysäisin tänään mökkikylän baarin tädiltä noin vain ohimennen, näkyykö täällä koskaan sotilaita. Hän tiesi kertoa, että aina silloin tällöin kun tuolla Saanalla niillä Viestikoelaitoksen ukoilla on kiinteä kuunteluasema. Niin että se niistä sotasalaisuuksista.