Ravintolahotelli Hullu Poro

Jälkijättöisten arkkitehtien luomuksia Levillä

Levin päärinne

Immeljärvi Levin kupeessa

Ylläsjärven kylää

Yllästunturi

Autojuna saapuu Kolarin asemalle

Kolarin hotellin käyttöaste ei
vaikuta aivan sataprosenttiselta

Yllästunturi alkaa näkyä näillä main

Vuennonkoski Pellon eteläpuolella

Matkakoski

Aavasaksan aurinkovaara

Matarengin kaupunki Ruotsin
puolella jokea

Siianlippoajia Kukkolankoskella

Ruotsalaisia samoissa hommissa

Kukkolankosken uittomies

12.8.2000

Herään pirteänä, kuten asiaan kuuluukin. Nälkä vain on niin, että näköä haittaa. Vastaanoton tiskillä on verkossa oleva tietokone. Vilkaisen Kauppalehden sivuilta eiliset pörssikurssit. Sonera näyttää hieman notkahtaneen.

Pistelen tuulensuojaan sen verran aamiaista, että sillä pärjää pitkälle iltapäivään. Vastustan kuitenkin miehekkäästi sillinsyöntihimoani. Ei ole mukava tehdä taivalta jatkuvasti janoisena.

Haen kupillisen kahvia ja sytytän piipun. Selailen samalla maakunnan sanomalehteä. Huomio kiinnittyy ilmiöön, johon olen törmännyt aiemminkin. Lehdessä on pikku juttu otsikolla "Nainen sai surmansa perhetragediassa". Jutussa kerrotaan, kuinka juopunut aviomies ampui vaimonsa haulikolla. Otsikosta ja ingressistä saa kylläkin sellaisen käsityksen, että perhettä on kohdannut ulkopuolinen tragedia; ikäänkuin sekä mies että vaimo molemmat olisivat jonkin kolmannen tahon uhreja. Jos samainen mies olisi ampunut kadulla vastaantulijan, artikkelin sävy tuskin olisi samanlainen.

Kansan Uutiset on aina ollut kuuluisa mutkat suoriksi vetävistä otsikoistaan. Sodan jälkeen, kun kommunisteilla meni lujaa, lehti heijasteli ajan henkeä erityisen voimakkaasti. Mieleeni on jostain luettuna jäänyt kaksi otsikkoa: "Köyhä sahantyömies hukkui riistokapitalistin avantoon" ja "Salama poltti varattoman työläisperheen kodin - milloin loppuu porvarien pakkovalta!" Syyllisten löytämiseen ei Kansan Uutisilta ole myöhemminkään kauan kulunut.

Aamu on tasaisen harmaa, yöllä on satanutkin jonkin verran. Nahkapusakka taitaa nyt joutaa laukkuun. Ja ei kun usvaa putkeen. Käyn Kittilän TB:llä tankilla ja sitten kohti Ylläsjärveä ja Kolaria.

Ajelen pitkin tunturijonon laitaa. Oikealle jäävät sekä etäänpänä näkyvä Kätkätunturi että lähemmäksi osuvat Aakenustunturi ja Ylläs. Maisemat ovat todella mahtavat, eikä sääkään juuri tässä tee kiusaa. Muistelen Erno Paasilinnan joskus retkeilleen näissä maisemissa ja kirjoittaneen reissustaan kirjankin. Pitääpä kaivaa se jostakin esille.

Ylläsjärven kylä on kovin hiljainen, samaa voi sanoa Kolarista. Mutta kunhan taas ruskamatkailu alkaa, niin johan ovat paikat etelän variksia täynnä. Kolarin asemalla on jonkinlaista elämisen merkkiä. Siellä puretaan autoja junanvaunuista.

Legendaarisesta Väylänvarren asukista, Svanten Jonnesta, kerrotaan monenlaisia tarinoita. Osa niistä on laitettu Jonnen itsensä kertomiksi. Näin Jonne virsiseurojen jälkeen kahvipöydässä:

"No, ko mie söin sitä siikaa, ja ko sitä ei ollu kunnola kypsenetty, niimmie sain siitä sen lapamaon. Mie istun hyysikässä housut kintuissa, ko se alko tulla ulos. No, mie sieppasin sitä päästä kiini ja sitasin sen hyysikän ovenriphaan. Ja priihmautin housut kintuista ja lähin juoksehmaan."

"No, mie juoksin ja juoksin ja aattelin, että ompa se pitkä ko sitä tullee vain koko ajan. Mie pisthäytin Lupovaahraan, rohki ylös asti. Ja kiersin sielä sen ison männyn ympäri kahesti. Mie hunteerasin, että eikhään se jo pian lopu."

"Ja sitte mie alon pistelä kylän läpi takasi kotia. Ja ko mie pääsin hyysikhään, niin siinä se loppu. No, mie sitasin sen toisenki pään hyysikän ovenriphaan."

"Mulla oli jo niin nälkä, että mie menin sisäle syöhmään vähä kraavisiikaa. Illala mie kävin vielä toisen lenkin Lupovaarassa. Nostelin sen maon puitten oksile. Saivat ämmät siitä hyän pyykkinarun."

Pellolaiset laittavat saman tarinan kyllä oman sankarinsa, Ekkurnan, suuhun. Mutta välikös sillä, juttu on kuitenkin ihan kelvollinen.

Jonkin matkaa Kolarista etelään tie nousee Pohjasenvaaraan. Sieltä voi hyvällä ilmalla nähdä Yllästunturin laen. Varsinkin kevättalvella auringon valaisema luminen tunturilaki on mahtava näky. Nyt se tuskin kuitenkaan näkyisi, sen verran tihuuttaa vettä. Huomioni kiinnitty ruosteenkeltaisiin koivuihin, joita näkyy tien varrella kummallisen paljon. Mitäs tämä nyt on, eihän nyt vielä ruskakaan voi olla?

Pohjasenvaarasta jonkin verran itään sijaitsevat Kolarin ns. järvikylät; Vaattojärvi ja Venejärvi. Jatkosodan alussa kyläläiset joutuivat traagisten tapahtumien pyörteisiin:

Sodan syttyessä kesällä 1941 Kolarin järvikylistä pakeni huomattava määrä miehiä metsiin liikekannallepakoa karkuun. Nämä noin viisikymmentä sotilaskarkuria ilmoittivat teollaan vastustavansa Suomen "hyökkäyssotaa" Neuvostoliittoa vastaan.

Osa järvikyläläisistä piilotteli ja ruokki näitä käpykaartilaisia, mutta toiset kylän asukkaat asettuivat jyrkästi heidän tekoaan vastaan ja osallistuivat karkureiden etsintöihinkin. Etsintäjoukon otteet kovenivat kun metsäkaartilaiset ampuivat erään valtiollisen poliisin etsivän. Karkureiden omaiset joutuivat pahoinpitelyiden uhreiksi. Kolme karkuria ammuttiin pidätysten yhteydessä, ja yksi kuoli väkivaltaisten kuulustelujen seurauksena.

Syksyn 1941 tapahtumat jättivät pysyvät jälkensä järvikylien elämään. Sekä käpykaartilaiset että väkivaltaisuuksiin syyllistyneet etsintäjoukon jäsenet tuomittiin vankeusrangaistuksiin, mutta "oikeudenkäynti" jatkui paikkakuntalaisten välillä vielä vuosikymmenien ajan. Joitakin mylläkän polttopisteessä olleita on vieläkin elossa.

Juon Sieppijärvellä kupillisen kahvia. Täällä on jossakin ammuttujen metsäkaartilaisten muistopatsas, mutta enpä sitä viitsi lähteä etsiskelemään, enkä sen sijaintipaikkaa kyselemään. Ehkäpä täälläkin menneet ovat jo menneitä.

Pellon kunnan rajalla sade kiihtyy. Se osoittautuu kuitenkin vain kuuroksi, ja kylälle päästessäni sade taukoaa kokonaan. Poikkean vaimon kotona appiukkoa jututtamassa. Kyselen syytä lehtipuiden keltaisuuteen. Appiukon mielestä väri johtuu jo jonkin aikaa jatkuneesta kosteasta ja lämpimästä säästä. Voi ollakin. Vastaankaan en uskalla väittää. Juomme kahvia ja juttelemme niitä näitä. Aiheet vaihtelevat pörssikurssien kehityksestä lohenkalastukseen, sivuten myös kaikkea siltä väliltä.

Turtolassa poikkean pika pikaa anopin haudalla. Hautakivi on painunut hieman vinoon. Taitaa olla sateiden syytä sekin. Täytyypä sanoa, että käyvät oikaisemassa.

Juoksengin kylä pyrkii tehokkaasti pysäyttämään turistit ja saamaan heidät jättämään sikulinsa kylän liike-elämän hyödyksi. Napapiirillä kylä on toki aina sijainnut, ja se on melko hyvin onnistuttu muuttamaan rahaksi. Tuomaan Pajakin siellä on melkein aina ollut. Mutta nyt Ratasvaaran rinteeseen on avattu mielenkiintoinen tutustumiskohde; Everstin piilo - kalliokolo, jossa jääkärieversti Ragnar Nordström piilotteli Valpon etsiviltä odottaessaan sopivaa tilaisuutta siirtyä Torniojoen yli Ruotsin puolelle.

Ragnar Nordströn syntyi Loviisassa vuonna 1894. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 hän hakeutui jääkärikoulutukseen Saksaan. Palattuaan takaisin Suomeen hän osallistui muiden jääkäreiden tavoin Vapaussotaan. Nordström haavoittui vakavasti käsivarteensa Lempäälän taisteluissa. Hoitovaihtoehtoja pohdittaessa Nordström valitsi käsivarren ambutoinnin, koska hän katsoi muiden hoitomuotojen kestävän niin kauan, ettei hän ehtisi mukaan Viipurin vapautustaisteluihin. Nordström osallistui Vapaussodan jälkeen Aunukseen suuntautuneeseen valloitusretkeen vuonna 1919.

Ragnar Nordström menestyi myös liike-elämässä. Hän oli Suomen suurin yksityinen laivanvarustaja. Enimmillään konsernissa työskenteli 1700 henkilöä. Varustamon tunnusten alla ehti purjehtia 60 alusta, eniten 50-luvulla, jolloin laivoja oli 18.

Talvisodan aikana Nordström hankki aseita armeijan käyttöön Ruotsista. Kauppoja tehdessään Nordström ilmoitti Ruotsin hallitukselle toimivansa yksityishenkilönä ja maksavansa itse hankkimansa aseet, jos Suomen hallitus siitä kieltäytyisi. Vastoin Päämajan tahtoa aseet annettiin Sallan rintaman käyttöön.

Jatkosodan jälkeen eversti asettui Ainolan kotiinsa Ylitorniolle, josta joutui pakenemaan Ruotsiin syksyllä 1945.

Valpo lakkautettiin vuonna 1949, jolloin eversti, samoin kuin monet muutkin, saattoivat palata takaisin kotimaahansa. Ragnar Nordström kuoli syntymäkaupungissaan Loviisassa 88 vuoden iässä. Hänet saatettiin haudan lepoon sotilaallisin kunnianosoituksin tammikuun 7. päivänä vuonna 1983.

Olen ajanut Oulun ja Pellon väliä kymmeniä vuosia, siitä asti kun aloimme vaimon kanssa riiata joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa. Tornion ja Pellon väli on todella kaunis, ja katsomista olisi vaikka kuinka paljon. Valitettavasti tiestä on tullut minulle jonkinlainen rutiinipätkä, jossa tärkeintä on selvitä siitä kolmeen tuntiin ja kymmeneen minuuttiin. En muista milloin olen viimeksi käynyt esimerkiksi Aavasaksalla, enkä siellä poikkea nytkään.

Sen sijaan ajelen lystikseni Ylitornion kylän kautta. Elämisen tempo ja yleinen toimeliaisuus näyttää täällä olevan aivan eri luokkaa kuin Pellossa nykyään. Tyhjiä liikehuoneistojakin on huomattavasti vähemmän. Liekö syynä Ruotsin puolen Matarengin läheisyys. Väestöpohjaa se joka tapauksessa lisää huomattavasti.

Kainuunkylässä ja Pekanpäässä pysähdyn ottamaan muutaman valokuvan. Samoin kurvaan lenkin Kukkolankoskelle. Lippomiehiä näkyy olevan töissä joen molemmilla puolilla. Saalistakin tuntuu tulevan. Tuumin hetken, pitäisikö jäädä katselemaan saaliinjakoa. Olen sen muutaman kerran nähnyt. Se kun tehdään manttaalin mukaan, niin siihen ei kuka tahansa pystykään, eivätkä jakoperusteet varmasti avaudu satunnaiselle katselijalle.

Soitan kuitenkin Ollille ja kuulen, että hän on pesueineen tulossa Kokkolassa kohti pohjoista. Sovimme, että poikkeavat myös meillä. Eipä siis muuta kuin hanikkaa ja kohti Oulua.

Ehdin lämmittää vielä saunan ennen vieraiden tuloa. Saunoessamme Olli kertoo sopineensa Riston ja Markun kanssa pikku lenkistä Italiaan.

Minä aloitan huomenna työt. Taas on edessä 190 työpäivää, ja pitkän ja pimeän talvenkin läpi on elettävä. Vähemmästäkin pieni ihminen masentuu.