Yamaha SR 500, vuodelta 1981, oli ensimmäinen vakavasti otettava moottoripyörähankkeeni. Klassisen brittipyörän mallinen "thumpperi", josta puuttuivat turhat hienoudet, kuten esimerkiksi sähköstartti. Yksimukinen ei ollutkaan aivan kenen tahansa käynnistettävissä, mutta omistaja sen toki käyntiin polkaisi.

Hyrrävoimat SR:ääkin pystyssä pitivät, ja joskus mentiin jopa yhdeksääkymppiä - alamäkeen. Tärinät olivat sitä luokkaa, että välillä sai pelätä paikkojen tippuvan hampaista.

Suzuki GS650GT, vuosimallia 1985, oli japanilainen kardaanivetoinen rivinelikko. Suzukiin minulla ei koskaan ollut kovin kiihkeää rakkaussuhdetta. Mutta helppohoitoisena ja neutraalina se vei aina sinne, minne piti päästäkin.

Pyörässä oli korkeataajuisia ja siten kiusallisia ohjaustankoon välittyviä värinöitä. Muutaman reissupäivän jälkeen kaasukäden sormenpäät olivat vailla tuntoa. Yhtään ei Suzukista luopuminen itkettänyt.

Moto Guzzi California II, vuodelta 1988, synnytti minussa viha - rakkaussuhteen itseensä. Pleksi sai aikaan sellaisen turbulenssin, että horisontti häipyi pään täristessä. Työkalusatsiakin oli syytä kuljettaa matkassa.

Mutta Guzzi kuulosti ja näytti ihan oikealta moottoripyörältä, jonka positiiviset puolet ylittivät negatiiviset monin verroin.

Myytyäni Guzzin heräilin öisin hiestä märkänä ihmettelemään, mitä olin mennyt tekemään.

BMW K100, vuosimallia 1990, oli saksalaisen insinööritaidon helmi. Puuduttavan neutraali ja luonteeton pyörä, jota ei käytännössä pystynyt itse huoltamaan mitenkään. Omistajan käsikirjassa muistaakseni kehotettiin polttoaineen loppuessa ottamaan yhteyttä maahantuojan valtuuttamaan huoltamoon.

Toisaalta todella mahtava matkapyörä. Pitkälti toista tuhatta kilometriä päivässä ei tuntunut missään.

Siedimme toisiamme jonkinlaisessa virkasuhteessa yhdeksän vuotta. Erosimme ystävinä.

Moto Guzzi 1100EV, vuodelta 1999, kelpasi siihen mihin Harley Davidson ei; kuljettamaan kaiken mahdollisen reissussa tarvittavan sälän, ja vielä kyytiläisenkin tarvittaessa.

Huomattavasti hienostuneempi verrattuna vanhempaan sisareensa. On polttoaineen ruiskutusta ja säädettävää jousitusta sekä edessä että takana.

Mutta kuuma suhde tästäkin tulee; pultteja ja muttereita tärisee irti entiseen malliin.

Honda XR250R, vuosimallia 1994 muutti meille tammikuussa 2003. Itseäni lukuunottamatta muu kotiväki suhtautui uuteen perheenjäseneen joltisenkin nuivasti ja kylmäkiskoisesti.

Vaan meistä kyllä tulee kaverit, varsinkin jos minä vielä opin sillä ajamaan.

Yamaha TW125, mallia 2001, pääsi hyvään kotiin lokakuussa 2005 syystä, että meistä ei Hondan kanssa kuitenkaan oikein hyviä kavereita tullut.

Tämän kanssa pitää kyllä olla tarkkana; tällä saa helposti sakot ylinopeudesta - taajama-alueella.

Moto Guzzi California Classic Touring, vuodelta 2007, korvasi vanhan EV:n. Tämä on viimeisiä Suomeen tuotuja Tourinkeja. Tätä uudemmissa katteen, laukut yms. tilpehöörin saa ostaa lisätarvikkeina.

Vanhaan EV:hen verrattuna eroja ei juurikaan tunnu olevan; alhaalla ehkä hieman enemmän vääntöä ja käynti tasaisempaa. Lämpökahvat ovat kova juttu.

KTM 625 SXC, mallia 2003. Se seisoi Dirtbiken nurkassa kaikkien uudenkiiltävien kotareiden joukossa niin yksinäisen näköisenä, että sille oli aivan pakko tarjota koti.

Pikkujammu meni vaihdossa.

Niin, että mitäkö seuraavaksi? No, tässähän on vielä aikaa ajaa loppuun muutama iso pyörä ennen kuin ikä pakottaa siirtymään vähän helpommin hallittaviin. Jokin tällainen voisi tulla seuraavaksi kyseeseen. Siitä saisi kivan lisän perheen pyöräkantaan. Sitten ei muuta kuin Visa perstaskuun ja kohti uusia, huimia seikkailuita.