|
17.6.1989 Tunnen aamulla olevani kuin uudesti syntynyt. Illansuussa pitää olla hyvissä ajoin Gävlessä, jos aikoo yölautalla Suomeen. Kelaan aamiaisella (näkkileipää, silliä ja filmjölkiä) parin edellisen päivän kulkua. Ilman juttukaveria tämä mustalaisena oleminen alkaa pikku hiljaa ottaa päästä. Olen joutessani opettanut Signora Guzzia puhumaan juttelemalla sille ääneen niitä näitä. Vastata Vanha Rouva ei vielä osaa, mutta kellonajat se kyllä tuntee. Se nimittäin haluaisi tehdä korkeintaan kahdeksantuntista ajopäivää. Viimeistään puoli viiden aikaan iltapäivällä se alkaa antaa välivapaan kakkosen ja kolmosen välistä, eikä suostu ottamaan ykköstä kuin todella tomeran polkaisun jälkeen. Temperamentikas italiatar! Mutta mutta. Nyt tämä valtateiden tahkoaminen saa piisata. Kopparbergistä on muistaakseni tehty jokin kiva lastenlaulu. Siispä sinne, ja sieltä Ludvikan, Borlängen ja Falunin kautta Gävleen. Näin se on nyt päätetty! Örebron alapuolella tie muuttuu moottoritieksi. Kumlan vankilakaupunki jää tien oikealle puolelle. Örebrosta tielle numero 60 ja kohti pohjoista. Ensimmäistä kertaa kokonaiseen viikkoon taivas on pilvessä. Sade ei tosin edes uhkaa, mutta lämpötila on sen verran vaatimattomissa lukemissa, että täytyy lisätä villapusero nahkaisen alle. Maisemat muuttuvat mukaviksi; tie on mäkinen ja mutkainen sekä kulkee usein kylien läpi. Siistiä väkeä nämä länsinaapurit; talojen pihat on hoidettu viimeisen päälle. Jokaisessa ruotsalaisessa varmasti asuu pikku puutarhuri. Kopparberg on Sveanmaan ja Taalainmaan rajoilla. Nimensä mukaan se on ollut aikanaan huomattava kuparikaivosalue, ja siellä on ollut suht' laaja suomalainenkin asutus. Kaupungin punamullattu kirkko on erityisen kaunis, samoin sen kellotapuli. Molemmissa tervattu paanukatto ulottuu lähestulkoon maanrajaan. Koko kaupungissa tuntuu vallitsevan leppoisa elämisen tempo. Ihmiset pysähtelevät juttelemaan keskenään, eikä kenelläkään juuri näytä olevan kiirettä. Jos minun pitäisi kuvailla Kopparbergin ilmapiiriä ruotsiksi, sanoisin, että se on kovin "mysig". Ludvika ja Borlänge jäävät taakse. Mielessä käy, mikä viimeksi mainitun paikan ja sen nimen merkityksen suhde on. Borlängen ja Falunin välillä on todella mahtavia mäkiä. 50-luvulla meillä oli kotona Helvar-merkkinen radio. Sen etupaneelissa oli radioasemien nimiä, joiden kohdalle viritinviisari väännettin koneen oikean nurkan säätöpyörästä. Mieleeni taulusta jäi kolme nimeä, Luxemburg, Motala ja Falun. En koskaan saanut noiden kohdalta kuulumaan muuta kuin kohinaa, mutta Suomen Yleisradio toki lähetti selostuksia Falunin hiihtokisoista, joten jollakin tapaa tuttu paikasta tuli. Televisiosta katsomillani hiihtokilpailuilla ei ole kertaakaan ollut sellaista vaikutusta kuin niillä Helvarista kuunnelluilla, joissa Pekka Tiilikainen kisoja selostaessaan hätäili, että "kello käy, kello käy, mutta Hakulista ei vieläkään näy". Istuskelen Falunin stadionilla hetken muistelemassa Helvaria. Hoforssissa kurvaan läheisen uimarannan kuppilaan kahville. Ihmeekseni suuri osa paikallisista puhuu suomea. Kysäisen joltakulta syytä asiaan, ja minulle kerrotaan, että paikkakunnalla on terästehdas, jonne on väkeä tullut Suomesta jo 60-luvulta lähtien. Gävleen ei enää olekaan kuin pikku matka. Haen satamasta lautan lähtöpaikan ja ajelen leirintäalueen palviljongille kahville. Matka alkaa olla kirjaimellisestikin ohi, jos kohta henkisesti se on hiipunut jo muutaman päivän. Kolme varttia ennen lautan saapumista olen vielä täysin yksin lippuluukulla. No, tuleehan siihen muutama autokin ja yksi puolituttu motoristipariskunta Oulusta. Juttelemme hetken niitä näitä. Sitten lautalle, syömään ja nukkumaan. Ja nyt, kapteeni Höglund, täyttä vauhtia kohti Kaskista!! |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
