|
16.7.1991 Aamu on, jos mahdollista, iltaakin kosteampi. Kamppeita kasatessamme joku suomalainen naisihminen ilmestyy portaille säälittelemään meitä. Pelkää meidän kastuvan. Eipä ole tainnut koskaan kuulla goretexeista! Ajamme rajan yli Ruotsin puolelle, eikä tullimiehiä näy missään. Kahvitellessamme Strimasundissa ja saamme ilmaiset pååtåårit. Täällä ymmärretään jo minunkin ruotsiani. Fiksua väkeä! Yllätys, yllätys. Maiden välillä on sittenkin tulliasema; Tärnabyssä, syvällä Ruotsin maaperällä. Valumme kohti Uumajaa. Soitan Kaijalle ja sanon tulevani yötä myöten kotiin. Välillä sataa, välillä paistaa. Kysyn Ollilta, onko villapusero päällä vai laukussa. Olli ei ota kantaa villapuserokysymykseen. Väittää, että häntä ramaisee; hienovarainen vihjaus, että lujempaakin voitaisiin ajaa. Täällä on paljon -sele -loppuisia paikannimiä. Lyckselessä tankkaamme, ja Olli huolestuu, että myöhästymme lautalta. Pyydän häntä panemaan merkille, etten koko pitkän nuoruuteni aikana ole koskaan myöhästynyt mistään. Enkä aio myöhästyä nytkään. Olemme satamassa reilusti etuajassa. Lautalla syömme, ostelemme verovapaita, juttelemme ja olemme partaisia. Olli kehuu poikamieselämän pluspuolia. Olen ottavinani käsitykset tosissani. Vaasassa tankkaamme molemmat pyörät Ollin luottokortilla. Kehun maksutapaa oivalliseksi. Paiskaamme kättä. Olli häipyy kohti Tamperetta, minä Ouluun päin. Oravaisten jälkeen sumu on kuin seinä. Olen kotona puoli viiden aikaan aamulla. Mo-i-Ranasta on tullut matkaa 834 kilometriä; koko reissussa 2405 kilometriä ja 200 metriä. Suunnilleen. Vaimo ei meinaa tajuta, että ajosaappaat pitäisi tulla kiskomaan pois. |
