Ei kovin nätti hotellin takapiha

Kielin kanavalla....

... Olli riisuu lämpökerrastonsa!!!!

Elbe ei ole mikä tahansa puro

Jano vaivaa jatkuvasti

Miss' baana aukee Saksanmaan

15.5.1992

Jo heti aamulla lämpömittari näyttää yli kahtakymmentä astetta. Taitaa olla, että koko päivä mennään jonkin asteisen nestevajauksen puolella. No, pitää yrittää juoda aina kun siihen on tilaisuus.

Tutkimme karttaa ja päätämme vältellä moottoriteitä aina likelle Bremeniä. Sieltä eteenpäin voidaan sitten aukaista vähän hanaakin.

Ajelemme Schleswig-Holsteinin maaseututeitä etelään. Ja niin vain käy, että Olli yllättää taas: Kielin kanavalla Hochdunnissa pohjoisen mies riisuu pois lämpökerrastonsa. Kysyn, onko hän aivan varma toimenpiteen järkevyydestä. Lämpötila nimittäin kun ei ole aivan kolmeakymmentäkään astetta.

Kurvailemme lehmänpaskan hajussa Itzehoen kautta Glückstadtiin. Sieltä on lauttayhteys Elben yli. Tällä kohtaa Elbessä onkin leveyttä kilometritolkulla. Onnistuneen ylityksen jälkeen juomme kaikessa rauhassa kahvit ja pullon, pari limsaa. Siitä huolimatta tuntuu koko ajan janottavan.

Bremenissä tulemme moottoritielle, jolla ajaminen terävöittää aistit, mutta turruttaa muistin - ihmisen ainoan passiivisen hengenvoiman.

Muisti palaa illansuussa Dortmundin kulmilla, Unnassa. Pikku etsiskelyn jälkeen löydämme passelin tuntuisen Gasthausin; ja ei muuta kuin taloksi.

Peseytymisen jälkeen talon ravintolaan. Edessä on päivän huippuhetki; kolpakollinen kylmää olutta janon kuivaamaan kurkkuun. Asia järjestyy saman tien.

Gasthausin isäntä on siinä iässä, että ilmeisesti hänen lapsenlapsensakin ovat jo eläkkeellä. Mutta puhtia tuntuu äijässä piisaavan. Kysyn, voisimmeko me puhua englantia keskenämme. Hän sanoo, ettei se ole tarpeen. Hänen mukaansa kaikki suomalaiset puhuvat saksaa. Aber Mensch, natürlich!

Isäntä valittelee, että mamma on sukuloimassa, joten mitään kovin suureellista ateriaa hän ei aikaan saa, mutta Zigeunerschnizelit kyllä järjestyvät. Sanomme sen kelpaavan mainiosti.

Hetken päästä hän tuo eteemme todella herkulliset snitselit ja jää itsekin istumaan pöytään. Sika on kyllä vähällä mennä väärään kurkkuun, kun papparainen alkaa kertoa Helsingissä asuvasta tyttöystävästään. Epäilee mammankin olevan hieman hajulla meneillään olevasta kuumasta suhteesta. Mitä tuohon nyt sitten voisi sanoa, etenkin kun pitäisi vielä sanoa jotain saksaksi? No mitäpä muuta kuin: "Vorwärtz, Kameraden!". "Vorwärtz, vorwärtz", toistelee pappa ja naureskelee.

Aterian nimen innoittamana kerron Ollille mustalaisjutun:

Kylällä, jossa poikasena vietin kesälomani, kulki parimetrinen mustalainen tinaamassa emäntien maitotonkia ja ämpäreitä. Mies oli sen verran pelottava, että kylän rakkikoiratkin, jotka eivät yleensä aivan pienestä säikkyneet, painelivat karkuun häntä koipien välissä.

Olimme serkkupojan kanssa jostakin löytäneet tyhjän jaloviinapullon, jolle mietimme hyötykäyttöä. Kusimme pulloon ja jätimme sen sopivasti tien poskeen näkyville. Itse vetäydyimme viereiseen riiheen odottamaan, tarttuisiko joku syöttiin.

Paikalle käveli tietysti tuo mustalaistinuri, joka myös otti hörpyt pullosta. Seurasi kauhea kiroilu ja huuto tappouhkauksineen. Me livistimme riihen seinän alitse, paskaisen sikakarsinan kautta metsään karkuun.

Serkkupoika järkyttyi sen verran, että näki pitkän aikaa öisin painajaisia asiasta.

Ollin nuoruuteen vastaavia sankaritekoja ei tunnu sisältyvän.