23.5.1992 Aamulla hampaita harjatessani tallaan sukkani jostain lattialle valuneeseen vesilätäkköön. No, nyt on sitten sukat märät, ei siinä sen kummallisempaa. Tilanteeseen on tyytyminen kun selkä on notkea kuin heinäseiväs. Tullissa tyttö kyselee, mistä asti olen tulossa. Vastaan, että Kanaalisaarilta. Hän joko tietää, missä ne ovat, tai ei sitten ainakaan ala kysellä. Tuomisistani hän ei ole vähääkään kiinnostunut. Toivottaa vain tervetulleeksi kotiin. Kiitän. Ajan Kankaanpäähän katsomaan vanhaa tätiäni. Hän ei meinaa päästää minua sisälle. Ilmeisesti olen sen verran reissussa rähjääntynyt ja virttynyt, etten oikein kestä ovisilmän läpi tapahtunutta tarkastelua. Huutelen hänelle, että täällä on sisaresi ainoa poika maailmalta tulossa tätiä tervehtimään. Lopulta viesti menee perille. Ovi aukeaa ja täti moittii minua siitä, etten sanonut, kuka olen. En viitsi väittää vastaan. Täti huomaa heti selkäkipuni ja kysyy, olenko ottanut disperiiniä. No, enpä tuota tullut ajatelleeksi, vaikka niitä kyllä oli mukana. Täti menee lääkekaapilleen, josta kyllä löytyy erilaista troppia vaikka koko pienen pitäjän tarpeisiin. Saan kaksi Buranaa. Täti sanoo, että Hota olisi ollut paljon parempi selkäsairauteen, mutta kun sitä ei enää apteekeissa myydä. Kuuntelen tätini viime aikojen sairaskertomuksen ja lähden sen jälkeen ajamaan kohti Oulua. Selässä ei tunnu minkäänlaista kipua. Oli tädillä sen verran kovat lääkkeet. Pitää vissiin pyytää häntä seuraavalle reissulle terveydenhoitajaksi. Illalla olen kotona. Kiva kun ei huomisaamuna tarvitse lähteä tien päälle. Eikä opintomatkastakaan tarvitse kirjoittaa tiedekunnalle raporttia ennen kuin ensi viikolla. |