Tie alkaa kierrellä alaspäin
kohti Atlannin rantaa

Skibottn-joen rotkoa

Lyngen-vuonon pohjukkaa Skibottnessa

Kirkasta Atlantin vettä

Tie käy välillä ylhäälläkin,
ja sumua piisaa

Kåfjordin rantaa

Alta häämöttää vuonon takana

Tie nousee matkalla Skaidiin

Ylängön kulkija

21.6.1987

Laittelemme itsemme tien päälle aamulla hyvissä ajoin. Kilpisjärven kylä vaikuttaa tyhjältä, vaikka eipä siellä tungosaikaankaan liene muita kuin mitä rajavartioston henkilökunnasta ja kaupan väestä kertyy. Tungoskin on niin suhteellinen käsite.

Ajelemme hissukseen kohti rajaa. Taitavat tullissakin vielä nukkua, kukaan ei nimittäin ole pätkääkään kiinnostunut siitä, että me tulimme juuri Norjaan ties mitkä pahanteot mielessä.

Tien lakikohdan puuttomalla tasankopätkällä on koko tokka poroja. Paimenia vain ei näy missään. Mitäs jos tuokin parttio päättää nulkata rajan yli Suomeen, ja tullissa satutaan taas olemaan nukkumassa? Vai ovatko ne korvamerkit kuin rekisterikilvet ilman kansallisuustunnusta ja silti tunnistettavissa?

Hetken päästä mennään jo alamäkeä kohti Atlantia. En millään malta olla selittämättä Johannalle, mitä vedenjakaja tarkoittaa; mitä tapahtuu, jos pissata lirauttaa maahan tien korkeimman kohdan itäpuolella ja mitä jos länsipuolella.

Skibottn-joen rotko on todella jylhä. Joiltakin parkkipaikoilta pystyy kurkkimaan alas rotkon pohjalle. Kovin likelle reunaa ei kuitenkaan tunnu olevan syytä mennä. Tunturikoivutkin tuntuvat niin vaivaisilta, ettei niistäkään oikein saa turvalliselta tuntuvaa otetta. Tympäisee kun tietää etukäteen miten syvyysvaikutelma häipyy valokuvissa olemattomaksi.

Läheisestä varuskunnasta ajaa vastaan letka Naton sotilasajoneuvoja. Saman tien tulemme taas mäntyvyöhykkeelle; ihan tukkipuita ei näy, mutta selvästi männyiksi tunnistettavia käkkyröitä.

Skibottnessa tulvahtaa Norjan haju nenään. Johanna ihmettelee, mistä se tulee. Kurvaan rantaan ja menemme katsomaan telineillä kuivamassa olevaa turskaa. Johanna pitelee nenäänsä. Kerron, että kuivatusta turskasta tehdään norjalaiseen peruskouluun ruokaa laiskoille ja häijyille oppilaille. Tyttö epäilee, ettei niin häijyjä oppilaita voi olla edes Norjassa.

Ja sitten alkaakin tyypillinen norjalainen vuonojen rantoja kiertelevä tie. Välillä tuntuu, että sama niemennokka kierretään kahdesti. Ja omat perävaloni olen nähnyt ainakin kolmessa kurvissa. Pidämme taukoja tuon tuosta, koska minusta tuntuu, että Johanna alkaa väsyä. Hän nojaa selkääni sen verran kovasti, että joudun ottamaan käsillä vähän stongasta vastaan, ja sormenpäät menevät tärinästä turraksi. Välillä käydään lumirajan yläpuolellakin.

Luin vast'ikään toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia Norjassa käsittelevän kirjan. Se palaa mieleeni Kåfjordissa, jonne taistelulaiva Tirpitz yritti kätkeytyä, ja jonka pohjaan liittoutuneet sen pommittivat.

Meillä vapaussodan aikaisten arpien sanotaan säilyneen näihin päiviin asti. Mitenkähän mahtaa olla Norjassa? Kansa oli jyrkästi jakautunut kahtia Quislingin hengenheinolaisiin ja vastustajiin. Ei ehkä niinkään tasaisesti pääluvun mukaan, mutta sitäkin selvemmin ideologisesti. Miten ne täällä ovat saaneet arvet peittoon? Vaikeaa on varmasti ollut.

Tulemme lopultakin vuonoja kierreltyämme Altaan ja kurvailemme hetken ympäri cityä. Altassa on oikeastaan kolme erillistä keskusta, joista keskimmäinen on se oikea. Poikkeamme siellä turistitoimistossa varaamassa yöpaikat Skaidin mökkikylään. Toimistossa on ylitsevuotavan ystävällinen tyttö töissä. Hän on erittäin, erittäin iloinen ja yllättynyt tavatessaan suomalaisia, jotka osaavat puhua englantia. Kehuu minunkin puhuvan lisäksi melko hyvää englantia. Sanon tulevani englannilla juuri ja juuri toimeen. Annan vielä lisänäytteen kielitaidostani ylistämällä Norjan luontoa ja koko maan, varsinkin Altan, ystävällistä väkeä.

Käymme syömässä pizzat ja katselemme samalla Hurtigruttenin lähtöä satamasta. Ja sitten vain kohti Skaidia.

Parikymmentä kilometriä Altasta tie nousee ylängölle, ja olemme taas lumen keskellä. Pyörteilevä tuuli pitää jossakin määrin tarkkana. Tien varressa on saamelaisperhe torkuttelemassa kotansa edustalla. Poroja vain ei tällä kertaa näy missään.

Huutelen Johannalle, että pian tulee hieman kummallinen näky. Ja hetken päästä ollaan oikealla kohdalla. Keskellä ei-mitään on nimittäin kirkko. Ainoatakaan asumusta, ei edes tilapäistä, näy mailla ei halmeilla. Onko kirkko rakennettu aikana, jolloin sudulla asuttiin, vai ollaanko tänne odottamassa väenryntäystä syystä tai toisesta.

Mistä tulikin mieleen: Minulle jäi kansakoulun maantietotunnilta selvä kuva Norjasta. Opettaja näytti meille värikuvaa, jossa ruohokattoisen hirsimökin katolla oli vuohi syömässä. Opettaja tiesi kertoa, että norjalaiset asuvat kuvan kaltaisissa mökeissä. Sen jälkeen asian tiesin minäkin.

Mutta uskoni on alkanut kyllä hieman horjua. Olen tuon maantietotunnin jälkeen käynyt Norjassa useastikin, enkä moisia mökkejä ole montakaan nähnyt; saati sitten norjalaisia asumassa niissä.

Mutta opettajani toisen väitteen norjalaisista allekirjoitan vieläkin milloin tahansa. Hän näytti kuvan Harald Grönningenistä ja sanoi, että norjalaiset näyttävät tältä. No, tosiasiassa eivät ihan kaikki, mutta on täällä kyllä pilvin pimein miehiä, jotka ovat hieman kumaraisia, pitkiä ja laihoja sekä omaavat ainakin kolme numeroa liian suuren koukkunokan. Naiset erottaa siitä, että niillä on pitempi tukka ja hame.

Olen täysin tosissani. Laittakaa riviin kaksikymmentä eri kansallisuutta olevaa ihmistä; lykätkää joukkoon yksi norski, ja minä poimin sen erilleen muista täysin erehtymättä. Hyvin ovat kansakoulun opit menneet perille.

Laskeudumme Skaidiin ja ajamme mökkikylään. Kuvittelen Johannan olevan kovinkin väsyneen. Mutta tämäpä kipaiseekin tarkastamaan portin pielessä olleen leikkipuiston vempaimet. Itse keplottelen puutuneen jalkani satulan yli. Eihän tämän nyt ihan näin pitänyt mennä.