Luonnonolot
vaikuttivat antiikin Kreikalle tyypillisten kaupunkivaltioiden
syntymiseen. Vuorten ja merenlahtien eristämiin laaksoihin
rakentui kaupungista ja sitä ympäröivästä maaseudusta
muodostuneita itsenäisesti toimivia alueita. Kehitys alkoi ns.
pimeän kauden (n. 1100-800 eKr.) lopulla, ja sen seurauksena
entiset sukuihin ja heimoihin perustuneet valtiomuodostelmat
muuttuivat kaupunkivaltioiksi.
Muurein linnoitettu kaupunki, jonka korkeimmalla paikalla usein
kohosi erillinen linnoitus (akropolis), tarjosi suojaa
lähiympäristön maanviljelijöille ja kalastajille.
Kaupunkivaltion kreikankielinen nimi polis, josta sana politiikka
on johdettu, tarkoitti alun perin juuri linnoitusta. Kaupungin
keskus oli tori (agora), jonne kokoonnuttiin päättämään
yhteisistä asioista ja jonka ympärillä yleensä sijaitsivat
tärkeimmät julkiset rakennukset.
Suurin osa Kreikan noin 1500 poliksesta oli lähes kylämäisen
pieniä, esim. Vähän-Aasian rannikolla sijaitseva Lesbos-saari
jakaantui kuuteen kaupunkivaltioon. Väkiluku kipusi harvoin yli
10000 asukkaan. Suuret polikset, kuten Ateena ja Sparta, olivat
poikkeustapauksia.
Kreikan hajanaisuutta lisäsivät polisten väliset ristiriidat.
Silti kreikkalaiset alkoivat samoihin aikoihin kaupunkivaltioiden
synnyn kanssa käyttää alueestaan nimeä Hellas. Itseään he
kutsuivat helleeneiksi erotukseksi barbaareista, jotka eivät
puhuneet kreikkaa. Kielen lisäksi eripuraista kreikkalaista
maailmaa nivoi yhteen kulttuuriperintö, jonka ytimenä oli
yhteinen uskonto.
Hallintojärjestelmät vaihtelivat eri poliksissa. Aristokratian
eli ylimysvallan aikana johtava ryhmä oli rikas
maanomistaja-aatelisto. Kaupan laajetessa syntyi sitä
harjoittaviin poliksiin vauraita kauppiassukuja, jotka aateliset
hyväksyivät kanssaan johtotehtäviin. Näin syntyi varakkaiden
ryhmien harvainvalta eli oligarkia. Joissakin poliksissa vallan
anasti tyranni, toisissa päädyttiin demokratiaan eli
kansanvaltaan. Monet polikset kehittyivät joko Ateenan tai
Spartan esikuvan mukaan.
